Kreikan edessä ei voi löysäillä

Share on FacebookTweet about this on TwitterEmail this to someoneShare on LinkedInShare on TumblrPin on Pinterest

Eduskunnan suuressa valiokunnassa Timo Harakka (sd.) käyttää retorisesti taitavana kansanedustajana mieleenpainuvimmat Kreikan puolustajien puheenvuorot. Sen kehtaa julkistaa, koska Timo kirjoittaa näkemyksistään avoimesti itsekin (esimerkiksi Helsingin Sanomat 2.7.2015). Tällä viikolla pääsemme taas harkitsemaan mandaatteja ministereillemme Kreikan suhteen. Väittelyn ydin pysynee samana kuin ennenkin: pitäisikö Kreikalle antaa periksi enemmän vai vähemmän.

Kreikan hallituksen puheenvuoroista kävi jo viime viikoilla selväksi, ettei kansanäänestyksen kummassakaan vaihtoehdossa ollut heidän mielestään kyse eurooppalaisten lainahanojen hylkäämisestä, vaan siitä, että kiristetään paremmat ehdot. Minusta olisi virhe hyvitellä itsepäisesti sopeutusohjelmia vastaan äänestäneitä kreikkalaisia antamalla löysää uuden lainaohjelman ehdoissa. Edellyttäisin erittäin tiukkaa linjaa sopeutuksissa ja rakenneuudistuksissa, jos lainaohjelmia aiotaan jatkaa.

Pointti ei ole siinä, onko väärin vai oikein antaa Kreikalle vielä vähän rahaa. Tärkeämpää on se, että kreikkalaisilla olisi 10 vuoden päästä syy uskoa tulevaisuuteen. Nyt tästä uhkaa muodostua pitkittynyt tekohengitys. Se ei paranna tautia. Meidän lainoittajien liiallinen joustavuus voi itse asiassa johtaa siihen, että Kreikka pysyy pitempään kohmeessa.

En usko, että Kreikka pääsee nykymenolla koskaan ylös kuopasta. Ylös pääseminen vaatii joko todella rajun sisäisen hevoskuurin tai reippaan devalvaation. Sisäinen hevoskuuri euron sisällä on periaatteessa mahdollinen. Se on tällä vuosikymmenellä nielty esim. Latviassa ja Irlannissa. Juhlien jälkeinen krapula oli kivulias, mutta nyt näillä kansoilla on tulevaisuudenuskoa ja sille katetta. Usko paranevaan elämään on muuten onnellisuudelle tärkeämpää kuin absoluuttinen elintaso.

Ero eurosta ja raju ehkä jopa 50 prosentin devalvaatio drakmaan palattaessa olisi toki epäoikeudenmukainen keino sopeuttaa kilpailukykyä kulutusjuhlien jäljiltä. Niin se oli Suomessakin 1990-luvulla. Vientialat työntekijöineen pääsivät jaloilleen ja laskun maksoivat velkaantuneet yrittäjät ja kuntien työntekijät, joiden ostovoima romahti heti mutta hyödyt tulivat vasta vuosien päästä kansantalouden pelastumisen kautta. Silti devalvaatio voi olla vähiten huono vaihtoehto, jos palkanalennuksiin ei pystytä. Niin oli Suomessa asiain tila 1990-luvun alussa viimeistään sen jälkeen, kun Sorsan paketti kaatui. Niin voi olla nyt Kreikassa, jos se ei kykene ryhdistäytymään ja tekemään tästä kriisistä käännettä arvomaailmassaan.

Arvostamani älykkökollegani Timo Harakka toivoo, ettemme syyttäisi kreikkalaisia siitä, että ovat ostaneet velaksi vaan saksalaisia siitä, että ovat kilpailleet kreikkalaiset markkinoilta. Onhan se toki mukavampaa toivoa Saksaan palkankorotuksia kuin Kreikkaan elintason laskua.

Politiikka on yleensä valikoiva historian suhteen. Usein unohtuu, että Saksan viimeisen 10 vuoden vyönkiristys alkoi tilanteesta, jossa Saksasta puhuttiin Euroopan sairaana miehenä. Sen teollisuus oli menettämässä otettaan ja työllisyysaste oli huonompi kuin Suomella nyt. Jos Saksa olisi ajanut finanssikriisiin ilman liittokansleri Schröderin rohkeuteen perustuneita Hartz-reformeja, koko euro olisi mennyt nurin.

Joka haluaa pyyhkiä Saksan reformit puolitiehen, toivoo yhtäpitävin syin, että Suomen ryhtiliike jää tulevina vuosina torsoksi eikä kauppatase käänny turhan ylijäämäiseksi. Minusta on mahdoton keksiä vaihtoehtoa sille, että jokainen valtio pyrkii parantamaan oman taloutensa suorituskykyä. Yhtä hyvin voitaisiin säätää direktiivi, jonka mukaan yritysten tulee kansainvälisessä kilpailussa varmistaa myös kilpailijoiden mahdollisuus menestyä. Menee sekavaksi.

Eiköhän vaan uskota maalaisjärkeen. Kun jokainen hallitus yrittää maksimoida kansansa työllisyyttä ja hyvinvointia, globaalitaloudesta tulee vähiten holtiton. Valitettavasti politiikka suhtautuu halpaan rahaan lyhytnäköisesti, jos siihen annetaan nyöriä. Siksi yhteinen valuutta edellyttää tiukkoja sääntöjä talouspolitiikalle, jotta euro voisi edes nyt toisella vuosikymmenellään onnistua.

Samalla kun pyydän laittamaan suun säkkiä myöten, en suinkaan sano, että sen säkin pitäisi olla puhtaasti kansallinen. Euroryhmän tulevaisuudesta julkaistiin pari viikkoa sitten ns. viiden puheenjohtajan raportti. Rehellisesti sanottuna raportti oli sekä taloustieteellisesti että toimenpide-ehdotuksiltaan minusta kevyt. Siitä olen kuitenkin samaa mieltä, että euromaita eri tavalla kohtaavien shokkien hillitsemiseksi tarvitaan nykyistä suurempi säkki yhteistä budjettia. Se lieventäisi yksittäisten jäsenmaiden budjettien suhdanneherkkyyttä. Perustellusti ollaan sitä mieltä, että ilman riittävää yhteisen budjetin osuutta rahaunionia on vaikea ylläpitää suhdannekriisien yli.

Mutta on tärkeä huomata, että Kreikassa ei varsinaisesti ole kyse epäsymmetrisestä shokista. Finanssikriisi iski samansuuntaisesti kaikkialla Euroopassa. Kreikassa on kyse vuosikymmenien vastuuttomuudesta. Nokian hallituksen puheenjohtaja Risto Siilasmaa on sattuvasti kuvannut Kreikan historiaa: jo 1980-luvun puoleen väliin tultaessa oli numeroiden perusteella selvää, että Kreikka elää yli varojensa ja ajautuu umpikujaan. Saman saattoi päätellä 1990-luvun puolessa välissä. Kuten myös 2000-luvun puolessa välissä. Yllätys oli vain se, että seinä tuli vastaan niin myöhään.

Share on FacebookTweet about this on TwitterEmail this to someoneShare on LinkedInShare on TumblrPin on Pinterest
0 replies

Leave a Reply

Want to join the discussion?
Feel free to contribute!

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *