Hukkalämpöjen huutokauppa – ratkaisu Vapaavuoren haasteeseen?
Pormestari Jan Vapaavuori lupasi viikko sitten julkistamassaan haasteessa miljoona euroa sille, joka kehittää korvaavan ratkaisun kivihiilelle Helsingin lämmityksessä mahdollisimman kestävästi ja vähällä biomassan käytöllä. Onneksi viime vuosina onkin avautunut huikeita näkymiä ratkaisuihin, joiden avulla voimme suhteellisen nopeasti korvata hiiltä ja maakaasua ei-polttamiseen perustuvalla lämmöntuotannolla (ks tarkemmin blogissani ”Kun liekki sammuu, mutta lämpö jää”).
Tähän Vapaavuoren hyvään haasteeseen liittyen yksi lähestymistapa voisi olla järjestää pääkaupunkiseudun lämmitykseen alueellinen huutokauppa, jossa hukkalämmön lähteiden omistajat voisivat tarjota lämpöverkkoon hukkalämpöjään.
Vuonna 2013 tehdyn Motivan selvityksen mukaan teollisuuden energiankäytöstä karkaa hukkalämpönä ympäristöön noin 37 prosenttia. Teollisuudessa vuosittain syntyvästä ylijäämälämmöstä on taloudellisesti kannattavin keinoin hyödynnettävissä 4 teravattituntia. Kuudessa vuodessa moni näistä hukkalämpölähteistä on saatettukin ottaa jo hyötykäyttöön. Uudempaa selvitystä ei ole tehty mutta alan ihmiset tietävät, että Suomessa on vielä hyvin paljon hyödyntämättömiä hukkalämpöjä.
Helsingin seudulla ilmeisin iso hukkajahtikysymys on Nesteen jalostamon hukkalämmön hyödyntäminen. Energiayhtiöt Neste ja Fortum ovat tutkineet mahdollisuutta siirtää hukkalämpö Porvoon Kilpilahdesta putkella pääkaupunkiseudun kaukolämpöverkkoon. Fortumin arvion mukaan Kilpilahden hukkalämmöllä voitaisiin teknisesti ottaen kattaa jopa kolmannes pääkaupunkiseudun kaukolämmöstä. Hankkeen kannattavuudesta taitaa olla kiistaa. Meidän päättäjien pitää vähintään huolehtia siitä, että hanke ei ainakaan kaadu siihen, että Helsingin, Espoon ja Vantaan kaukolämpöverkkojen haltijat eivät pääsisi sopimukseen yhteisestä järjestelystä. Toiseksi tulee mieleen, että esimerkiksi tällaisen hankkeen kannattavuuden voisi testata alueellisella hukkalämpöjen huutokaupalla.
Jos kolmannes pääkaupunkiseudun lämmöntarpeesta ratkeaisi 2030-luvulla Kilpilahdesta, kolmannes tulisi datakeskusten ja merivesilämpöpumppujen tapaisista lähteistä sekä kolmannes geotermisestä syväenergiasta ja rakennusten erillisistä maalämpöpumpuista ja osin sitten biolämpölaitoksista huippukulutuksessa, olisimme jo pitkällä.
Hukkalämmöille olisi monta käyttökohdetta muuallakin Suomessa. Hukkalämpöä voisi syöttää kauko- tai aluelämpöverkkoihin, käyttää poltto- ja raaka-aineen kuivatuksessa sekä tehdasalueen muiden kiinteistöjen lämmittämisessä. Esimerkiksi monissa kaupungeissa on viime vuosina yhä enemmän opittu käyttämään alueen hukkalämpöjä, sekä teollisuudesta mutta muistakin lähteistä kuten sairaaloista.
Valitettavan usein ilmeisetkin hukkalämmön lähteet jätetään kuitenkin käyttämättä. Syitä on monia. Koetaan, että asia on uusi, vaatisi uuden oppimista ja selvittelyjä tai vaatisi yhteistyömallien rakentamista täysin uudentyyppisten kumppanien kanssa. Yksi ihan perusteltukin syy sille, että kaupungit eivät ota hukkalämpöjä käyttöön on se, että kaupungin on pidettävä kaukolämpöverkko ja asunnot lämpiminä talvella tilanteessa kuin tilanteessa. Mitä tapahtuisi, jos lämmitys perustuisi teollisen kumppanin toimintaan ja tämä toiminta jostain liiketaloudellisesta syystä päättyisi tai keskeytyisi määräaikaisestikin?
Tämä kysymys tulee vastaan jos kaupunki miettii esimerkiksi hakevoimalaitosta ja teollista hukkalämpöä toistensa vaihtoehtoina. Silloin on usein helpompi ja turvallisen rakentaa oma hakevoimalaitos. Hukkalämmön hyödyntäminen voisi kuitenkin olla laajamittaisesti mahdollista myös voimalaitoksen rinnalla. Hukkalämpö on jo määritelmänsä mukaan ilmaista tai lähes ilmaista – datakeskusten tapauksessa usein jopa haitake, josta eroon pääsemiseksi pitää erikseen maksaa. Samaan aikaan kaupungin lämpölaitos maksaa jokaisesta tonnista polttoainetta, oli se sitten hiiltä, turvetta, öljyä tai haketta. Oma lämpölaitos tuo toimitusturvallisuuden kaupungille mutta se ei siis sulje sitä pois, etteikö halpaa hukkalämpöä kannattaisi käyttää silloin kun sitä on saatavilla ja sellaisina aikoina pitää lämpölaitosta vararatkaisuna.
Minkä takia näin ei sitten nykyään tehdä? Edellä mainittujen syiden lisäksi voi olla, että kyse on myös siitä, että hukkalämmön talteenotto ja yhdysputken rakentaminen teollisuuslaitoksen ja kaukolämpöverkon välille koetaan liian kalliiksi. Tähän ratkaisu voisi olla yllä kuvattu hukkalämpöjen huutokauppa. Huutokauppa tulisi rakentaa samaan tapaan kuin tuulivoiman huutokauppa: huutokaupan järjestäjä, esimerkiksi kaupunki, ilmoittaisi tarvitsemansa määrän hyödynnettävää hukkalämpöä. Tämän jälkeen kaukolämpöverkkojen haltijoiden ja hukkalämpöjen tuottajien yhteenliittymät voisivat tarjota hyödynnettäviä hukkalämpömääriään huutokauppaan. Näiden olisi ilmoitettava hukkalämmön kapasiteettinsa ja hinnan millä hukkalämmön myisi niin, että hinta riittäisi maksamaan lämmön siirtoputken. .
Vaihtoehtoja huutokaupan järjestämiseksi tai sen järjestäjäksi olisi useita muitakin – ehkä yllä kuvattua parempiakin. Mutta tavoitteena siis olisi, että yhä enemmän hukkalämpöjä saataisi hyödynnettyä mahdollisimman pienillä kustannuksilla. Tuulivoiman tukijärjestelmä osoitti, että tukihuutokauppa voi toimia hyvinkin tehokkaasti. Huutokaupan päätyttyä maksettavan tuen taso jäi noin kolmeen euroon megavattitunnilta kun aiemman syöttötariffijärjestelmän puitteissa rakennetuille tuulivoimaloille maksetaan tukea 83 euro megavattitunnille.
Huutokaupan kautta määräytyvä tuen määrä riippuu tietenkin kyseisen teknologian kustannuksista, joten huutokaupattu tuulituen taso ei anna mitään vihiä tämän hukkalämpöhuutokaupan mahdollisesta tukitasosta. Mutta tuulituki osoittaa, että huutokauppa on tehokas keino saada toimijat kiinnostumaan ratkaisujen tarjoamisesta sekä tehokas keino saada ratkaisujen todelliset kustannukset esiin ja minimoida tuen tarve.
Pelkän teollisen hukkalämpöjen lisäksi voisi miettiä, että voisiko tällaiseen huutokauppaan osallistua myös muut energiatehokkuusratkaisut, joilla saataisi vähennettyä polttamalla tuotetun lämmön tarvetta.
