Lentoa toisen perään

Viime viikolla sikäli hullu meininki, että lensin kuutena peräkkäisenä päivänä. Flunssakin oli alkuun pahasti niskassa, mutta helpotti kyllä loppua kohti.

Ensin vedin 25 biotalousyrityksen vientireissua Kanadaan. Enpä tiennyt, että kanadalaiset ovat metsätaloudessa selvästi jäljessä. Siellä voisi nyt olla momentum suomalaisille ratkaisuille, kun öljyn polttoa ehkä ruvetaan tosissaan suitsimaan (ks tarkempi Kanada-analyysini https://m.kauppalehti.fi/…/kai-mykkanen-viennin-ka…/SR5J9i47 ). Yllätyksenä tuli sekin, että toisessa Kanada-kohteessamme Thunder Bayssa on niin vahva suomalaisvaikutus. Paukkasimme heti kentältä työväentalo Hoidon pihaan. Ennen kuin sisään ehdittiin vastaan tuli jo 96-vuotias Kanadan suomalainen, joka esitteli sirpalevammojaan sujuvasti suomeksi. Aamiaismenulta löytyi ”The Iso Finn”, ”The Pieni Finn” ja ”Iso Kaski” (ks kuva). Eikä ihme, koska alueelle muutti viime vuosisadan aikana, pääosin molempien sotien jälkeen kymmeniä tuhansia suomalaisia. Pormestarin mukaan suomella pärjää vähän pinnistellen vieläkin, mutta se taisi olla kyllä jo liioittelua.

Seuraavaksi pääsin parantelemaan flunssaa lämpimään Washingtoniin. Pääasia oli allekirjoittaa ja lanseerata uudenlainen kahdenvälinen ilmastorahasto Maailmanpankin kanssa. Me sijoitamme reilu 100 miljoonaa euroa, Maailmanpankki saman verran ja yksityistä rahaa vivuttamalla on tarkoitus saada liikkeelle yli puolen miljardin edestä puhtaan energian ja vedenkäsittelyn hankkeita. Tällä kuviolla mahdollistamme Maailmanpankin rahoitusta köyhemmille maille ja varhaisemman vaiheen hankkeille kuin he normaalisti ovat tehneet. Samalla avaamme ovea suomalaisyrityksille tarjota osaamistaan kehitysrahoitteisiin hankkeisiin. (Ks. tarkemmin: https://www.is.fi/kotimaa/art-2000005406662.html )

Tapasin Washingtonissa myös USA:n ulkoministeriön ja kongressin väkeä sekä muita vaikuttajia. Kaupungissa oli samaan aikaan koolla lähes 1000 neuvottelijaa Pohjois-Amerikan tulliliitto Naftan uudistamiseksi. Jahka siinä päästään johonkin päätepisteeseen, tullee pöydälle kysymys mm. rangaistustulleista eurooppalaiselle teräkselle. Toivottavasti niitä ei tule. Rohkaisevaa on se, että Trumpin presidenttikauden neljäntenä päivänä tapahtuneen Tyynenmeren vapaakauppasopimuksesta vetäytymisen jälkeen konkreettiset teot kaupparintamalla ovat olleet aika maltillisia. Keskusteluiden perusteella ei kannata kuitenkaan olla liian varma tulevasta – ja yleensäkään luottaa kovin lineaariseen päätöksenteon metodiin.

Itärannikon aikavyöhykkeeseen totuttuani olikin aika ottaa yölento Brysseliin. EU:n kauppaministereiden kokouksessa kävimme perusteellisen keskustelun kauppasopimusten jakamisesta, ulkomaisten investointien valvonnasta sekä uusista vapaakauppaneuvotteluista Australian, Uuden-Seelannin ja Etelä-Amerikan Mercosur-maiden kanssa. Minusta on aivan no-brainer että varsinaisiin kauppasopimuksiin pitää jatkossa ladata vain ne asiat, jotka ovat EU:n yhteisessä kauppapolitiikan kompetenssissa. Silloin nämä elintärkeät kauppakysymykset voidaan myös päättää ministereiden määräenemmistöllä ja saadaan säällisessä ajassa voimaan. Investointisuoja-asioiden sitominen samaan sopimukseen on johtanut siihen, että esim Suomi ei voi sopia mitään Kanadan tai Japanin kauppasäännöistään ilman 28 kansallisen parlamentin ja lisäksi 10 alueparlamentin hyväksyntää. Niitä tullaan vuosi sitten allekirjoitetun Kanadan vapaakauppasopimuksen osaltakin odottamaan vielä vuosia.

Kauppaneuvoston myönteinen anti oli, että saimme yllättävänkin paljon kavereita kritiikillemme koskien investointien EU-tasoista valvontaa. Se loisi uuden 50 päivän hidasteen yrityskaupoille ja pääosin turhia pidäkkeitä kasvuyritysten yritysjärjestelyille. Harmi oli huomata, että uusista kauppasopimuksista varsinkin Mercosur-sopimuksen neuvottelumandaatti herättää kovasti kielteisiä intohimoja. Olisiko tässä kyse myös Ranskan presidentin tarpeesta tasapainottaa imagoaan työreforminsa keskellä puolustamalla näyttävästi ranskalaista lihatuottajaa Etelä-Amerikan tuontia vastaan, vaikka perustelut meinisivätkin aika överiksi… Ranskan uusi kauppaministeri vaikutti kyllä analyyttiseltä ja kiinnostuneelta pohjoismaiden kyvystä yhdistää vapaakauppa hyvinvointiyhteiskuntaan. Hyvä, että pääsen jututtamaan häntä tarkemmin ensi viikolla Pariisissa.

Kauppaneuvostot ovat myös mahdollisuus käydä bilateraaleja (tällä kertaa Irlannin ja Iso-Britannian kollegoiden kanssa) ja jutella käytävillä kollegoiden sekä komissaarin kanssa. Täytyy sanoa, että kauppakomissaari Cecilia Malmströmin myönteinen panos on keskeinen siinä, että koko länsimaailmaa (Pohjoismaita lukuunottamatta) tuivertava protektionismin puhuri ei ole päässyt pahemmin nujertamaan Euroopan kauppalinjaa ainakaan vielä. Hänen kanssaan ajattelemme hyvin samansuuntaisesti ja yhteistyö sujuu.
Normisti Brysselissä ollaan illansuussa kentällä odottamassa peruuntuuko ja yhdistyykö alkuillan lento taas myöhempään Finnairin vuoroon… Tällä kertaa ”illaksi kotiin” ei ollut edes toiveissa. Matka jatkui täpärän Lontoon vaihdon kautta Islannin Reykjavikiin. Lähettiläämme Valtteri Hirvonen oli ystävällisesti itse vastassa keskiyöllä Keflavikissa, josta kertyykin puolensataa kilometriä kaupunkiin.

Reykjavikissa myimme Kanadan arktisista alueista vastaavalle ministerille ajatusta käyttää Suomen Arctia Oy:n jäänmurtopalveluita luoteisväylällä. Käynti Nordicalla tuntui vakuuttavan. Tämä suomalaismurtaja purjehti kesällä ennätysajassa Vancouverista Grönlantiin. Harva sitä jenkeissäkään tiesi, mutta 80% maailman jäänmurtajista on suunniteltu Suomessa ja olemme todella alan supervalta. Sille voi syntyä markkinoita, kun pohjoinen jäämeri aukeaa liikennöinnille. Kaikkien ei kannattaisi rakentaa tappiin asti omia murtajia, kun esimerkiksi Itämeren talvia odottavat murtajamme voisivat hyvin hoitaa kesäisin jäämerta.

Pidin myös puheen Arctic Circle konferenssissa arktisen tulevaisuudesta. Korostin, että meitä pohjoisia kansoja yhdistää muiden kiinni ottaminen. Sata vuotta sitten Suomi, Norja, Kanada ja Islanti sekä Ruotsin ja Venäjän pohjoiset alueet olivat takapajulaa, ainakin muiden silmissä. Nyt on monessa kohtaa toisinpäin. Pohjoismaat ovat rohkeasti mutta ehkä vähän huomaamattomasti näyttäneet suuntaa monessa tärkeässä trendissä myös viime vuosikymmeninä. Jos Tanska ei olisi lähtenyt panostamaan rankasti tuulivoimaan 20 vuotta sitten, ala ei olisi kehittynyt tasolle, jossa se on yhtäkkiä keskeinen sähkön tuotantomuoto Saksassa ja kattaa puolet uusista energiainvestoinneista Kiinassakin. Jos Ruotsi ei olisi verottanut polttoöljyä ulos markkinoilta jo 1990-luvulla, lämpöpumput (talokohtaiset ja isot keskitetyt) eivät olisi näin nopeasti valtaamassa lämpömarkkinoita. Jos Norja ei olisi lähtenyt satsaamaan avokätisesti sähköautojen hankintatukiin, liikenteen sähköistyminen olisi todennäköisesti 5 vuotta hitaampaa koko Euroopassa. Ja jos Suomesta olisi löytynyt öljyä emmekä olisi sen sijaan satsanneet vihreän kultamme monipuoliseen käyttöön, pohjoisilla mailla ei olisi mahdollisuutta korvata nopeasti öljyä puunkäsittelyn sivuvirtoihin perustuvilla biopolttoaineilla.

Perinne velvoittaa ja siksi meidän on oltava rohkeita myös tässä ajassa. Emme ole edeltäjiemme arvoisia arktisessa politiikassa, jos emme yhdessä kykene esimerkiksi kieltämään raskaan polttoöljyn käyttöä arktisessa meriliikenteessä tai puhdistamaan tuhansia mustan hiilen hotspot-lähteitä, jotka tupruttavat nokea tundran lumille.