Nöyrä kiitos, että saamme elää vapaassa ja hyvässä Suomessa, luottamuksen ja veljeyden maassa

, ,

Sisäministeri Kai Mykkänen vei valtiovallan tervehdyksen Talvisodan päättymisen muistojuhlaan Tapiolan kirkossa Espoossa ke 13.3. Juhla oli osa tällä viikolla vietettyä sotaveteraaniviikkoa ja Espoon Sotaveteraanit ry järjestämässä juhlassa kunnioitettiin 79 vuotta talvisodan päättymisestä.
Puheessaan ministeri Mykkänen kiitti sotiemme veteraaneja siitä, että saamme elää vapaassa ja hyvässä Suomessa, luottamuksen ja veljeyden maassa.

”Arvoisat sotiemme veteraanit, hyvät lotat, arvon sotiemme sukupolvien edustajat, hyvät naiset ja herrat.

Kiitän vilpittömästi kunniasta ja mahdollisuudesta kaiken päivittäisen kiistelyn tuoksinassa saapua arvokkaaseen tilaisuuteen korkeatasoisen ohjelman äärelle ja ennen kaikkea sen suomalaisen yhteiskunnan tärkeimmän kysymyksen äärelle.

Väitän, että talvisota on suomalaisen identiteetin ydin. Aikajanalla sen voi ajatella myös pisteenä, josta sekä taaksepäin että ajassa eteenpäin voi nähdä ulospäin levenevän kartion. Tällä tarkoitan sitä, että jos katsomme talvisodasta taaksepäin aikajanalla levenevä kartio kuvaa kahtiajakoa jyrkästi, katkerastikin luokkayhteiskunnassa elävää Suomea, joka ei todella itsestään selvästi vastannut sitä yhden kansan ja veljeyden unelmaa, jossa olemme sen jälkeen niin yllättävän hyvin onnistuneet. Ensimmäisen talvisodan ihme, jota itsekin harvasepäivä ihmettelen, on miten tämä kahtiajakautunut kansa vain 80 vuodessa verisen sisällissodan, vapaussodan jälkeen yhdistyi talvisodan hetkellä.

Talvisodan hetkestä nykyhetkeen päin levenevä kartio on myönteinen kuvaus. Se kertoo aineellisesta ja henkisestä kasvusta. Toisesta, jälki-ihmeestä. Sotien jälkeen Suomi oli edelleen köyhä maa, takapajuinen maa verrattuna vaikkapa Ruotsiin. Nyt olemme eturivissä, olleet jo vuosikymmeniä. Se on ihme, että Suomi on yksi ainutlaatuisimmista nousijoista niin elintason, tieteen, tekniikan kuin vaikkapa tasa-arvon maana.
Jos 100 vuotta sitten olisi kysytty oppineilta ihmisiltä Tukholmasta tai Berliinistä, että missä Suomi on 100 vuoden päästä, tuskinpa olisi lyöty vetoa, että Suomi on edelleen kansakuntana olemassa. Yksikään ei olisi uskonut, että Berliinistä tullaan Suomeen ottamaan oppia siitä, miten peruskoulu pitäisi järjestää tai että terveyspalvelut ovat Suomessa parempitasoisia kuin heillä. Miksi he eivät voineet sitä kuvitella? Perimmältään siksi, että he eivät voineet kuvitella talvisodan ihmettä. Talvisota oli tämän päivän Suomelle välttämätön edellytys kahdellakin tavalla.

Ensinnäkin se teki mahdolliseksi Suomen selviämisen itsenäisenä kansakuntana. Mutta väitän, että se antoi meille, hyvinvointi-Suomelle, toisenkin välttämättömän rakennuspalikan – itsetunnon ja luottamuksen. Luottamuksen Suomeen, mutta myös luottamuksen suomalaisten kesken. Kun tulin sisäministeriksi minulla oli noin vuosi sitten tilaisuus isännöidä yhdessä Suojelupoliisin päällikön kanssa Euroopan tiedustelupalveluiden, Euroopan salaisten poliisien päälliköitä Kansallismuseossa Helsingissä. Muistan kun Iso-Britannian tiedustelupalvelun päällikkö kysyi illallisen aikana, että mistä kumpuaa se, että meillä on niin vähän korruptiota, niin vähän järjestäytynyttä rikollisuutta. Aika helppo oli viitata seinällä olevaan tauluun, jossa Suomi-neito pitää kiinni lakikirjasta, jota kaksipäinen kotka repii irti.

Tämä taulu tuli alun perin minulle mieleen tässä yhteydessä silloin kun asuin Pietarissa kolmisen vuotta työtehtävieni takia ja mietin, miksei siellä ole luottamusta oikeusvaltioon eikä lainkuuliaisuuteen. Suomessa lainkuuliaisuus ja oikeusvaltio on osa suomalaista ylpeyttä. Ei tarvitse mennä kuin 400 km itään, niin tilanne on täysin toinen.

Tämä taulu maalattiin toki kauan ennen talvisotaa, mutta väitän, että 100 vuotta sitten se oli eliitin idealismia. Kaikkien suomalaisten sielussa se sai sen korkeimman kaiun vasta talvisodan yhdistymisen hetkellä.

Hyvän itsenäisen Suomen asukkaat, ei koskaan enää yksin. Sekin on yksi talvisodan opetuksista. 25 000 sankarivainajaa, noin 50 000 haavoittunutta, tältä meidän tietenkin täytyy myös tulevat polvet välttää, suojella. Pitkään varmaan ajattelimme erityisesti Neuvostoliiton kaaduttua, ettei koskaan enää sotia Euroopassa. Valitettavasti täytyy sanoa, että tässä päivässä on usealla tavalla samoja piirteitä kuin 1930-luvun Euroopassa. Poissulkeva nationalismi nousee, sotiakin käydään keskellä maantieteellistä Eurooppaa, Venäjällä otteet kovenevat ja suurvaltatahdot suurvallaksi nousee.

Talvisodan aikana pystyimme ja seisoimme yksin. Siitä kiitos talvisodan sukupolvelle. Apua saatiin liian vähän, liian hitaasti. Uskon, että sen perinnön ja opin vaalimiseksi meidän on tärkeä myös vahvistaa kumppanuutta samanmielisten maiden kanssa, varmistaa yhteensopivuus. Ei enää väärän kokoisia ruotsalaisia kranaatteja vaan oikeankokoisia, yhteensopivia. On harjoitettava riittävästi yhteistä suunnittelua, harjoittelua, aivan erityisesti Ruotsin kanssa. Jotta kenenkään ei tarvitse uudelleen yrittää eikä tehdä sitä virhettä, minkä Stalin teki kuvitellessaan, että Suomi on heikompi kuin oli.

Talvisota identiteetin ytimenä ei ole vain tarina selviämisestä ja itseluottamuksesta vaan ehkä yhtä tärkeänä myös kasvamista veljeyteen ja keskinäiseen luottamukseen.

”Mutta silloin kun kipu oli kirvelevin ja ahdistus suurin, minä kuulin sinun pelottoman lujan äänesi ja sanasi. Veljeä ei jätetä. Sitä varten meille on annettu tuska ja kärsimys, että meissä kirkastuisi tämä ihmisenä olemisen perimmäinen sanoma.”

Näin vangitsi aika hyvän tavan kertoa totuus lappilainen runoilija Oiva Arvola, saagassaan. Sitä varten meille on annettu tuska ja kärsimys, että meissä kirkastuisi tämä ihmisenä olemisen perimmäinen sanoma – ja samalla myös Suomen selviämisen ja nousun välttämätön rakennusperusta. Talvisodan 105 kunnianpäivää muistetaan tässä maassa ikuisesti. Siinä ylipäällikkö Mannerheimin 79 vuotta sitten antama päiväkäsky osui oikeaan. Se muisto kasvaa meihin äidinmaidossa, hyvin konkreettisesti isältä pojalle. Näin minullakin. Siitä hetkestä kun sain kasteen, itse asiassa tässä kastelähteen äärellä 40 vuotta sitten, kodin piirissä jo se perushenki, luottamus Suomeen, ylpeys Suomen itsenäisyydestä lähti kasvamaan.

Varhaislapsuuden jälkeen jatkoin alakoulussa, tuolla niityn toisella puolella Aarnivalkean koulussa, jossa silloin ensimmäisinä vuosina toimi rehtori Eino Luostarinen. Kiitos hänelle ja hänenlaisilleen siitä, että olette tätä henkistä soihtua kantaneet sukupolvelta toiselle niin työuranne tehtävissä kuin myös ylläpitämällä perinnettä ja tärkeää toimintaa veteraanijärjestöjen puitteissa. Unohtamatta niitä nuorempien sukupolvien edustajia, jotka ovat kunniakkaalla tavalla tukeneet tämän perinteen jatkumista.

Nyt huomaan ilolla, että omat 7- ja 9-vuotiaat poikani ovat vähintään yhtä kiinnostuneita kuin edelliset sukupolvet ovat osanneet olla tästä perinnöstä ja olen varma, että myös se perimmäinen kysymys, terve itseluottamus suomalaisuuteen, selviämiseen ja syyhyn taistella Suomen puolesta ja myös ennen kaikkea kansakunnan keskinäiseen veljeyteen, jatkuu tältä osin uusien sukupolvien ottaessa soihdun eteenpäin vietäväksi. Uskon, että paitsi eduskunnan ja valtiovallan – niin myös koko sukupolveni puolesta – voin yksimielisen kiitoksen, nöyrän kiitoksen lausua siitä, että saamme elää vapaassa ja hyvässä Suomessa, luottamuksen ja veljeyden maassa, kiitos.

Linkki muistojuhlan videotallenteeseen (ministerin puhe alkaa 49.24)

0 replies

Leave a Reply

Want to join the discussion?
Feel free to contribute!

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *