Mitä Venäjästä ei huomattu?

,

Tällä viikolla on keskusteltu pitkästä aikaa pääkirjoituksia myöten Venäjästä. Kiitos kuuluu ennen kaikkea puolustus-, sisä- ja ulkoministeriöillemme, jotka julkaisivat hyvän katsauksen Venäjään ja sen suhteisiin Suomeen: ”Voiman Venäjä”.

Lehdet ovat keskittyneet perinteiseen tapaan siihen, onko Venäjä mustasukkainen Suomen harrastuksista Nato-maiden ja Ruotsin kanssa. Kun analyysistä puhutaan, niin kannattaisi kiinnittää huomiota myös muutamiin ajankohtaisiin ilmiöihin Venäjällä, jotka voivat vaikuttaa myös Suomen suhteisiin. Raportti oli hyvä, mutta näistä olisin toivonut enemmän näkemystä.

  1. Miten johto reagoi gallup-romahdukseen – tällä kertaa?

Presidentti Putinin kannatus hiipui vuosikymmenen alkupuolella. Tilanne korjautui heti, kun Krimin miehitys yhdisti venäläiset patrioottiseen huumaan. Sitä jatkui neljä vuotta. Viimeisen vuoden aikana kannatus on tipahtanut uudelleen – aika lailla samalle tasolle kuin vuonna 2014 ennen Krimin operaatiota.

Mielipiteiden muutokset ovat identtisiä myös kysyttäessä ”Onko Venäjän suunta oikea?”. Voi olla, että Venäjällä useampi ihminen peittää mielipiteensä myös kyselytutkimuksissa kuin lännessä. Levada-keskuksen gallupit ovat sinänsä riippumattomia ja niitä tiettävästi vallanpitäjätkin tutkivat. Ne siis kertovat suunnasta.

Onko kannatuksella sitten Venäjällä väliä? Väitän, että on. Kremlin asema nojaa siihen, että vain presidentillä on auktoriteetti kansan silmissä. Hallinto ei halua lähestyä Putinin viimeisen kauden päättymistä tilanteessa, jossa vallan hallittua siirtoa varjostaisivat kansan enemmistön tukemat protestit.

Mitä väliä tällä on Suomen kannalta? Viimeksi kun presidentin suosio oli Venäjällä näin matalalla, alkoi Ukrainan sota. En väitä enkä usko, että Moskova junaili silloin kriisin Kiovaan. Mutta, kun Kiovassa tapahtui länsimielinen vallankumous, niin Putinin hallinnolla oli korostettu tarve reagoida siihen voimakkaasti, koska sen suosio oli jo valmiiksi hiipumassa eikä ollut varaa näyttää häviäjältä Ukrainan suhteen.

Mihin suosion luisu tällä kertaa vaikuttaa? Aletaanko elvyttää taloutta ja nostaa eläkkeitä velkaantumisesta piittaamatta? Vai reagoidaanko erittäin voimakkaasti ja vierasperäiset leimaten, jos esimerkiksi ulkomaalaistaustaiset tekisivät terrori-iskun? Miten tällainen voisi vaikuttaa vaikkapa turvapaikanhakijoiden päästämiseen länteen?

Tai voisiko nöyryys kannatuksen edessä kenties pakottaa luomaan kilpailullisen markkinatalouden ja oikeusvaltion. Näidenkin piirteiden vahvistaminen eräiltä osin on ollut osa sitä Putinin Venäjää, jossa köyhyys on puolittunut, mafia saatu aisoihin ja arjen korruptio vähentynyt. Mutta kannattaa muistaa, että suosiota markkinauudistuksilla ei saa. Varsinkaan siltä ikääntyneeltä Venäjältä, johon Putin ennen kaikkea nojaa. Puolet venäläisistä uskoo elämänsä huonontuneen markkinatalouteen siirtymisen jälkeen. Ja 72 prosenttia pitää Venäjää suurvaltana. Suurvalta-trauman hoito voi hyvinkin olla suoraviivaisin tapa vaikuttaa kannatukseen.

  1. Miksi ryyppy ei enää käynnistä konetta?

Venäjän talous kaksinkertaistui ja köyhyys puolittui 2000-luvun ensimmäisellä vuosikymmenellä – ns kultaisina vuosina. Se perustui ennen kaikkea öljyn hinnan viisinkertaistumiseen. Kasvua tuki Putinin hallinnon tuoma vakaus 1990-luvun kaaoksen jälkeen sekä se, että neuvostoaikaista tuotantokapasiteettia ja työikäisiä ihmisiä oli paljon vapaana käyttöön otettavaksi. Öljyn hinta romahti finanssikriisissä 10 vuotta sitten. Öljyn hinnan toipuessa myös Venäjän talouskasvu kiihtyi, ei aiempaan menoon mutta selvästi Eurooppaa nopeammaksi.

Öljyn hinta romahti uudelleen 2014. Viime vuosina se on jälleen noussut. Vaikutus talouskasvuun on kuitenkin ollut ilmeisesti aiempaa vaimeampi. Reaalitulot ovat laskeneet 5 vuotta yhtämittaisesti. Kansan ostovoima on kuudenneksen huonompi kuin ennen Krimin miehitystä. Samalla öljyn hinta on selvästi parempi kuin 2000-luvun ensimmäisellä vuosikymmenellä keskimäärin.

Venäläiset asiantuntijat ovat usein tästä hämillään. He eivät yleensä halua tunnustaa, että Venäjän kasvumallille ei riitä öljyn korkea hinta, vaan se edellyttää jatkuvasti nousevaa öljyn hintaa. Näin se kuitenkin taitaa olla. Vaikka Venäjän työllisyys ja arvonlisä pääosin syntyy ihan muualla, luonnonvarojen vienti on se pumppu, joka rasvaa muutoin ruosteisen koneiston.

Viime vuosina riippuvuus öljytuloista on entisestään pahentunut, koska ulkomaiset investoinnit muille sektoreille ovat vähentyneet kansainvälisen jännitteen takia. Pakotteiden suorat vaikutukset ovat pienet, mutta epävarmuus pakotteiden laajenemisesta vähentää innostusta sijoittaa Venäjälle ja kumppanuuksiin venäläisten liikemiesten kanssa.

  1. Mitä tapahtuu 2024?

Tällaisessa maastossa Venäjä askeltaa kohti viiden vuoden päästä koittavaa presidentin vaihtumista – ilmeisesti. Venäjän perustuslaki rajaa presidentin peräkkäiset kaudet kahteen. Edellisellä kerralla Putin ei halunnut rikkoa tai muuttaa perustuslakia, vaan siirtyi yhdeksi kaudeksi pääministeriksi palatakseen sitten Kremliin. Saman manööverin toistamista pidetään epätodennäköisenä.

Viisi vuotta kuluu nopeasti. Vielä nopeammin tulee se hetki, jolloin vuoden 2024 spekulaatiot alkavat hallita Venäjän politiikkaa ja sen kansainvälisiä suhteita. Mitä vaihtoehtoja on? Jos nykyhallinnon vakauden takaa parhaiten edelleen Putin, yritetäänkö hänelle rakentaa jonkinlainen kontrollerin rooli presidentin huoneen ulkopuolella? Vai olisiko se niin ristiriidassa vallan selkeän vertikaalin kanssa, että mennään mieluummin suoraviivaiseen vallan vaihdokseen? Molemmat ovat minusta mahdollisia.

Kiinnostavaa on myös miettiä, miten tämä vaikuttaa Venäjän väestösuhteiden ja talouden tasapainoon. Moskovan ja Pietarin nuorempi keskiluokka on muuta maata liberaalimpaa ja länsimielisempää. Sekin yhdistyi pääosin Putinin taakse Krimin huumassa 2014-18. Vuosina 2011-14 sama segmentti kerääntyi kasvaviin protesteihin. He ovat kuitenkin pääosin väkeä joka on siis välillä kannattanut ja välillä vastustanut Putinia. Pohjimmiltaan he muistavat viime vuosikymmenen talouskasvun, joka myös loi heidän keskiluokkaistumisensa ja länsimaisen elämäntapansa. Osa pitää Putinin hallintoa epämiellyttävänä, mutta Putinin hahmolla on hyvin laajasti omanlainen arvostuksensa.

Miten käy, jos Putinin hallinto jatkaa ilman Putinia? Miten uusi keulakuva rakentaa uskottavuutta ja venäläistä identiteettiä vahvistavan roolin tilanteessa, jossa ei pysty tarjoamaan nopeaa elämän paranemista? Voiko luovan luokan toiseuden tunne kärjistyä niin, että aiempaa useampi jättää maan? Merkille pantavaa on, että jo viime vuonna viidesosa moskovalaisista vastasi haluavansa muuttaa ulkomaille.

Tällaisella tapahtumaketjulla olisi kauaskantoisia seurauksia niin Venäjän hallinnon ja talouden uudistumiskyvylle kuin myös venäläisten asenteille. Juuri nyt näyttää siltä, että kasvanut kriittisyys omaan johtoon yhdistyy aiempaa myönteisempään suhtautumiseen Euroopan unionia kohtaan. Jos kriittisesti suhtautuvia muuttaisi sankoin joukoin muualle, jääkö jäljelle vahvempi länsivastaisuus?

—> Mitä nämä kolme kysymystä tarkoittavat Suomen Venäjä-politiikalle? Ainakin sitä, että meillä on edessä epävarmempi ja yllättävämpi vuosikymmen Venäjä-suhteissamme. Kymmenen vuotta sitten oli selvää, että edessä on Putinin Venäjä. Nyt se voi olla jotain muutakin. Parhaiten tässä maastossa suunnistaa, jos pitää keskusteluyhteydet auki, mutta turvaa selustansa tiiviillä ja kyseenalaistamattomalla yhteistyöllä Ruotsin, Euroopan unionin turvallisuusrakenteiden sekä Yhdysvaltain ja Naton kanssa.

 

0 replies

Leave a Reply

Want to join the discussion?
Feel free to contribute!

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *