Olisiko Marin pitänyt Kaipolan käynnissä?

,

Eilinen Ylen Ykkösaamu jäi painamaan. Äänessä oli muita syyttelevä, puolueensa vasemmalta laidalta valittu SDP:n puheenjohtaja Sanna Marin. Ei se pääministeri, joka on koronakriisissä koonnut kansaa ja korostanut ratkaisuja syyttelyn sijaan.

Marinin arvion mukaan Kaipolan paperitehdas oli kannattava. ”Jos olisin itse saanut päättää, tehdas tulevaisuudessa edelleenkin pyörisi”, Marin sanoi. Sen enempää minulla kuin Marinilla ei kuitenkaan ole riittäviä tietoja laskea miten paljon Kaipolan tehdas tuottaa voittoa suhteessa siihen sitoutuneeseen pääomaan.

On selvää, että yritysjohto päätti sulkea Kaipolan, koska se arvioi, että yhtiöön sijoitetulle pääomalle saadaan parempi tuotto pitämällä paperitehdas auki Saksassa kuin Suomessa. Osakeyhtiölain mukaan yhtiön johdon on tehtävä osakkeen omistajien edun mukaisia ratkaisuja. Pörssissä olevan UPM:n osalta säännöt myös teroittavat, että päätösten on ajettava kaikkien omistajien etuja.

Pitäisikö osakeyhtiölakia ja pörssin sääntöjä muuttaa pääministeri Marin? Tämä olisi oikea keskustelu. Ei se, että me olisimme itse yritysjohtajina tehneet toisin. Mutta keskustelua osakeyhtiön tarkoituksesta käytiin koko 1900-luku. Toistuvasti tultiin tulokseen, että osakeyhtiöiden perustehtävän osalta markkinatalous parantaa hyvinvointiamme muita vaihtoehtoja paremmin.

Marin väisti Suomen kilpailukykyä koskevat kysymykset viittaamalla siihen, että Kaipolan ongelmat ovat UPM:n oma vika. Tehtaaseen ei pääministerin mukaan ole investoitu. Hän kritisoi metsäteollisuutta laajemminkin siitä, ettei tuotekehitykseen ole investoitu riittävästi. Ihanko kiusallaan tai unohduksen takia? Vai olisiko enemmänkin niin, että rahaa laitetaan niihin asioihin ja paikkoihin, joissa sen uskotaan tuottavan.

Tottakai myös yrityksiä johtavat ihmiset ja he tekevät virheitä. Mutta onko oikea lääke irtisanomisiin miettiä sitä, että pystyisimmekö me poliitikot tekemään systemaattisesti parempia valintoja yrityksissä?  Pääministerin esiintyminen osoitti minusta ylimielisyyttä teollisuuden työpaikkojen pelastamisen edessä. Hän valitsi pelastaa työpaikkoja haukkumalla yrityksiä sen sijaan, että keskittyisi siihen, mihin hallitus oikeasti voi vaikuttaa: Suomen houkuttelevuuteen yritysten toiminnalle.

Pääministeri kertoi tapaavansa ensi viikolla metsäteollisuuden johtoa. Hyvä. Kaipolan osalta tämän viikon ilmoitus tarkoitti vasta YT-neuvotteluiden käynnistämistä. Ei ehkä olisi täysin mahdotonta tehdä kilpailukykypaketti, jonka myötä vaaka kallistuisikin siihen, ettei Kaipolan paperitehdasta kannata sulkea ensimmäisenä. Tai ainakin voidaan vaikuttaa siihen, sulkeeko Stora Enso seuraavana koneen Suomesta vai jostain muualta. Nyt olisi tilaus kriisikokoukselle ja toimille, joilla palautettaisiin uskoa investoida ja palkata Suomessa.

***

Eilisessä esiintymisessä oli minusta muitakin huolestuttavia piirteitä.

Suomen Pankin pääjohtaja Olli Rehn arvioi perjantaina, että työvoimakustannusten Ruotsia ja Saksaa nopeampi nousu uhkaa vähentää teollisuuden tilauksia. Pääministeri sanoi, ettei kyseenalaista Rehnin arviota. Hän kuitenkin nimenomaan kyseenalaisti arvion antamalla ymmärtää, ettei kustannustason nousu nyt haittaa, koska Suomen kustannuskilpailukyky parani aiempina vuosina. Niin paranikin kilpailukykysopimuksen myötä. Jos nyt palataan takaisin neljän vuoden takaiseen suhteessa kilpailijamaihin, niin eikö se myös palauta ne ongelmat, joita silloin lähdettiin yhdessä ratkomaan?

Pääministeri puolusti sitkeästi myös avaustaan työajan lyhentämisestä Suomessa. Marin peräänkuulutti asiasta avointa keskustelua. Kuitenkin ekonomisti, kustantaja Heikki Pursiaisen aivan asiallisen kommentin hän katsoi oikeudenmukaiseksi teilata sillä, että oikeisto nyt on aina vastustanut vasemmiston ehdotuksia. Tämäkö on avointa keskustelua? Pursiainen olisi ansainnut vastauksen argumentteihinsa.

Pääministeri vaikuttaa katsovan työllisyyttä kovin vähän siitä näkökulmasta, miten päätös palkkaamisesta syntyy tai jää syntymättä. Suurin osa työpaikoista on jo pitkään syntynyt pienehköihin yrityksiin. Moni yksinyrittäjä miettii vuodesta toiseen uskaltaako palkata sen ensimmäisen. Ja ne jotka ovat uskaltaneet, miettivät tarkkaan riskejä jokaisen uuden rekrytoinnin kohdalla.

Marin tarjosi ratkaisuksi teollisuuden ahdinkoon irtisanomisten vaikeuttamista. Onko Marinin hallitus oikeasti tekemässä näin? Tällainen säikäyttää useimpia potentiaalisia palkkaajia, myös niitä, jotka toivottavasti palkkaavat pian Kaipolan mahdollisesti työttömäksi jääviä paperimiehiä uusiin töihin. Itse toivon Suomea, jossa on helppo palkata, kun työlle on tarvetta. Kannattamattomaksi muuttunutta työsuhdetta ei kannata pitkittää, vaan siirtyä nopeasti uuteen. Työttömyyden tai konkurssin kohdalla oikea tapa on auttaa ihmistä, ei pitkittää työsuhdetta.

Yleisesti jäi tunne, että SDP:n puheenjohtaja Sanna Marin ei näe sitä, miten ratkaisevasti 2020-luvun Suomi eroaa 1950-80 -lukujen Suomesta. Silloin työikäisten osuus suomalaisista ja työn tuottavuus nousivat molemmat kohisten. Ammatit olivat paljon kollektiivisempia, vähemmän yksilön luovuutta kysyviä. Työmarkkinoilla oli todella paljolti kysymys kakun jakamisesta.

Nyt 2020-luvulla elämme Suomessa, jossa yhteiskunnan pääkysymys ei ole kakun jakaminen, kun se kasvaa hyvin hitaasti. Kysymys on enemmän se, miten luomme mahdollisuuksia yksilöiden unelmien toteuttamiseen tavalla, joka samalla kasvattaa yhteistä kakkua. Miten olemme yrityksille ja yrittäjille houkutteleva ympäristö kehittää ja laajentaa toimintaa? Miten jokainen löytää innostuksen ammattiin ja kouluttautuu?

***

Suomen kannalta kohtalokkain asia eilisessä oli se, jonka osalta pääministeri vihelsi pelin poikki. Marin sanoi selvästi, että hänen hallituksensa ei tule muuttamaan hallitusohjelmaansa. Hän ei vastannut toimittajan kysymykseen siitä, miltä osin hallitusohjelman pohja enää on voimassa. Ja eihän se ole.

Antti Rinteeltä peritty hallitusohjelma sanoo, ettei tehdä päätöksiä pysyvistä menoista ennen kuin on tehty päätökset tuloja tuovista työllisyystoimista. Hallitusohjelmassa valtion talouden tasapaino perustuu siihen, että työllisyysaste saadaan nostettua 75 prosenttiin työikäisistä. Nyt, koronan myötä, se tarkoittaisi noin 120 000 työsuhteen lisäystarvetta. Samaan aikaan arvuuttelemme, saako hallitus linjattua toimia, joilla syntyisi edes 30 000 työsuhdetta. Tässä on kohtalokas mittakaavavirhe!

On myös selvää, että koronakriisi on muuttanut rahapanostusten tärkeysjärjestystä. Sen pitäisi muuttaa myös hallitusohjelmaa. Nyt meillä on hallitusohjelma, jonka pohja on pettänyt. Suomi ottaa tänä vuonna ennätysmäärän velkaa, mutta hallitusohjelman visio velkakierteen katkaisemisesta on viritetty aivan erilaisiin mittasuhteisiin.

Esitin aiemmin viikolla, että hallitus tekisi oikeasti uudistetun ohjelman. Tällaisia esityksiä ovat tehneet myös Keskustan vaikuttajat ja tuore SDP:n varapuheenjohtaja Matias Mäkynenkin. Ohjelma tulisi tuoda eduskuntaan käsiteltäväksi. Kun pääministeri nyt sulki tämän ikkunan, en tiedä jääkö meille muita keinoja Suomen pelastamisen strategian selvittämiseksi kuin tehdä välikysymys hallitusohjelman nurkkapulttien päivittämisestä.

Olen sanonut ja sanon tässäkin, että arvostan Sanna Marinin rohkeutta ja tahdonvoimaa. Arvostan myös tarkkuutta, jota olen saanut todistaa useissa palavereissakin. Toivon, ettei vahva aate käänny haavekuviin takertumiseksi eikä unohdu se, että kaiken viisauden alku on tämän ajan tosiasioiden tunnustaminen.

 

Kai Mykkänen

Kokoomuksen eduskuntaryhmän puheenjohtaja

 

Kirjoitus julkaistu Uuuden Suomen Puheenvuoro -blogina 30.8.2020

0 replies

Leave a Reply

Want to join the discussion?
Feel free to contribute!

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *