Onko nyt Ukrainan talvisota-hetki?

Voiko sota yhdistää ukrainalaiset pysyvästi, kirjoittaja kysyy.

Voiko sota yhdistää ukrainalaiset pysyvästi ja saada kansan kaikki kerrokset luottamaan toimivan yhteiskunnan rakentamiseen? Venäjä ei ole karmivalla väkivallallaan ansainnut yhtään neliömetriä Ukrainan kansainvälisesti tunnustettua maaperää. Ukrainalaiset ovat lännen apua hyödyntäen taistelleet urhoollisesti. Venäjän eteneminen on ollut surkeaa lähtöoletuksiin nähden. Silti venäläisten ajaminen pois koko Ukrainasta on kaukainen haave. Ukrainalaisten kohtalo voi kuitenkin riippua hehtaareita enemmän sodan kulttuurisesta vaikutuksesta ja yhteiskuntajärjestyksen jälleenrakentamisesta.

”Talvisota-hetki” on kärjistys. Köyhyydestä ja sisällissodan arvista huolimatta Suomella oli jo sata vuotta sitten tiettyjä valtteja oikeusvaltioon ja hyvinvointiyhteiskuntaan suuntaamiseksi. Ruotsin aikaisen valtiosäännön ja vallanjaon puolustaminen teki autonomian aikana lainkuuliaisuudesta osan suomalaista identiteettiä. Suomi-neito pitää maalauksessakin kiinni lakikirjasta, jota Venäjän kaksipäinen kotka repii irti.

Lakiin kirjattavien kompromissien arvostus auttoi meitä välttämään kieliriitojen paisumisen pahemmaksi konfliktiksi ruotsinkielisen vähemmistön ja suomenkielisten välillä – Venäjän pelon ohella. Onneksi sisällissodan voittajilla oli alun raakojen kostotoimien jälkeen malttia. Torpparivapautuksessa luotiin pientilojen Suomi, jossa entisillä alistetuilla olikin ensimmäistä kertaa maata, jota puolustaa.

Josif Stalin ja Vladimir Putin sortuivat samoihin virheisiin aliarvioidessaan vuorollaan Suomea talvisodan alla ja Ukrainaa viime talvena. Kumpikin sivuutti arvioissaan pienemmän naapurin kehityksen edeltävän 20 vuoden ajalta.

Vaikkei Suomi ollut 1939 sama maa kuin 1918, vasta talvisota kipsasi jakautuneet suomalaiset kunnolla yhteen. Talvisodan ihme loi luottamuksen, ylpeyden suomalaisuudesta ja yhteen hiileen puhaltamisen hengen. Eihän se oikeudenmukaisuuden tunne ole täydellistä ollut sen jälkeenkään, mutta parhaiden joukossa tässä maailmassa. Ilman ”talvisota-hetkeä” Suomi tuskin olisi selvinnyt toisen maailmansodan jälkeisistä poliittisista jännitteistä, saati pystynyt nostamaan osaamistasoa laajasti ja muuttumaan teollistuneeksi hyvinvointivaltioksi.

Entä Ukraina? Epäluottamus vallanpitäjiä ja laillista valtaa kohtaan on ollut suuri ongelma. Voisiko taistelu näin karmivaa vihollista vastaan olla riittävän vahva kokemus murtamaan kirouksen. Voisiko puhtaan oikeutetussa yhdistävässä taistelussa koettu ”valtio, se olemme me yhdessä” elämys kantaa rauhan aikaan?

Voiko riita venäjän kielen asemasta hiipua pysyvästi toisarvoiseksi nyt, kun äiti-Venäjä poliittisena rakenteena on näyttänyt karmivan luonteensa selvän enemmistön silmissä myös Ukrainan venäjänkielisillä alueilla? Kenties. Rauhan rakentaminen voi olla Ukrainan poliittiselle johdolle sodan johtamistakin vaativampi tehtävä. Vastaantulon ja yhdistämisen pitää tulla hyvin nopeasti kostomielen tilalle myös suhtautumisessa Venäjä-mielisiin piireihin Ukrainassa. Löytyykö malttia ja perustuslaillista henkeä, joka Suomessa onneksi pääsi niskan päälle sata vuotta sitten?

Itse fyysinen jälleenrakennus ei sodan valtavista tuhoista huolimatta ole välttämättä hyvinvointikäänteen vaikein osuus. Jos luottamus laillisen järjestyksen vahvistumiseen ja markkinatalouteen löytyy, Ukrainassa käynnistyy valtavat investoinnit varmasti. Lännen tulee varmistaa ja nopeuttaa investointiaaltoa riittävällä tukipaketilla – 2000-luvun Marshall-avulla. Yhdysvallat löysi rahat toisen maailmansodan jälkeen oman etunsa takia ja sama logiikka pätee varsinkin Euroopan etuun nytkin.

Käänne samassa veneessä olemisen tuntemukseen, hyvinvointivaltioon ja tehokkaaseen kansantalouteen on kaikkea muuta kuin itsestään selvä, vaikka luotto Ukrainan hallitusvaltaan jatkuisi sotakokemuksen jälkeenkin. Korruptio ja siihen kytkeytynyt omistavan eliitin epäterve vaikutusvalta on vakava ja vaikeasti kitkettävä sairaus.

Tajusin Pietarissa asuessani kuinka erilainen voi suhtautuminen lainkuuliaisuuteen ja yhteiskunnan etuun yhteisenä asiana olla. Koulutetut ja länsimielisetkin venäläiset pitävät valtiota määritelmällisesti syövän tapaisena olentona ja lakeja syövän etäispesäkkeinä ihmisten arjessa. Todellista moraalia ja lojaliteettia harjoitetaan Venäjällä sukua ja läheisiä kohtaan. Tällainen asenne antaa luvan valtion huijaamiseen ja korruptioon, jonka voidaan kokea olevan yhtä oikeutettua kuin lakiin kirjatut maksutkin. Kaiken kuulemani perusteella tämä pätee aika lailla Ukrainassakin.

Todellisuudessa syöpä on korruptio ja epäluottamus. Sairaalloisesti toimiva valtio, tehottomuus ja epäoikeudenmukaisuus ovat sen seurauksia. Voiko kierteen katkaista? Ihmisellä on laumaeläimenä voimakas tarve kuulua joukkoon, laumaan. Modernin yhteiskunnan ehto on niin korkea luottamus sääntöperäiseen heimoon, että alitajuinen lojaliteetti ei koske vain suoraan tuntemiamme läheisiä vaan koko yhteiskuntaa. Laumaluottamuksen rakentaminen valtion tasolle on erittäin vaikeaa, jos kulttuurissa ei ole valmiina oikeusvaltioon ja luottamukseen perustuvaa pohjaa. Silti kannattaa yrittää. Ylpeys laumasta on vahva rakennusaine ja sitä saattaa nyt sodan myötä kertyä pitkäksi aikaa.

Ukrainan kysymys ei ole vain ukrainalaisten kysymys. Ukrainalaisia on 40 miljoonaa, yli kuuden Suomen verran. Kun Ukraina on toimintakyvytön, maailmassa on nälänhätä, kuten parhaillaan nähdään. Jos tästä vuodesta tulee Ukrainan ”talvisota-hetki”, mahdollisuuksien rajoissa olisi samanlaiseen yhteiskunnalliseen perusnormistoon perustuvan eurooppalaisen vyöhykkeen laajeneminen 1000 kilometrillä itään. Ukrainalaiset voisivat rikastuttaa koko Eurooppaa valtavasti niin kulttuurisesti kuin taloudellisestikin.

Suin päin sukkelaan luvattu EU-jäsenyys voi tuntua eettisesti oikealta teolta, mutta se ei ole ratkaisu todellisiin ongelmiin. EU-jäsenyyden tärkein palkinto on matka siihen itsessään. Vanhat tavat ja eliitin edut yrittävät palata varmasti. EU-jäsenehtojen täyttäminen yhdessä taloudellisen avun ehtojen kanssa on ollut keskeinen moottori sille, että oikeusvaltio ja markkinatalouden kehikko ovat useimmissa entisissä Varsovan liiton jäsenmaissa kuitenkin tervehtyneet valtavasti 30 vuodessa.

Kaiken viisauden alku on tosiasiain tunnustaminen. Näin presidentti J.K. Paasikivi kansaamme valisti heti jatkosodan päättymisen jälkeen. Ukrainan eurooppalaista integraatiota suunniteltaessa todellista auttamista on huomioida, että kulttuuriset kiinnikkeet läntiseen normistoon ovat Ukrainassa heikommat kuin aiemmin EU:hun liittyneissä maissa. Tosiasiain pohjalta viisaasti toimien saatamme onnistua yhdessä luomaan parempaa sen sijaan, että yritämme oikotietä onneen ja päädymme pettymykseen kautta katkeruuteen.

Kai Mykkänen

Kokoomuksen eduskuntaryhmän puheenjohtaja

Kirjoitus julkaistu Verkkouutisten blogina 2.6.2022