Suomi fossiilikauden jälkeen

Mikä ratkaisee vihreän siirtymän?

Metsät ratkaisevat, jos vihreää siirtymää mitataan Suomen hiilineutraaliksi tulemisen kautta. Suomen fossiiliset päästöt ovat tuoreimpien arvioiden perusteella laskemassa alle puoleen vuoden 1990 tasosta jo vuoteen 2030 mennessä, mutta metsien ja maaperän hiilinielu on pettämässä aiemmin asetetut, liian optimistisiin laskelmiin perustuneet odotukset.

Entä jos laajennamme näkökulmaa hiilijalanjäljestä ilmastokädenjälkeen? Pieni Suomi voi oikeasti vaikuttaa ilmastoon ennen kaikkea sillä, että meillä syntyvät ilmastoratkaisut leviävät maailmalle.

Ilmastokädenjälki on sukua vihreän tai puhtaan siirtymän konseptille. Yleensä vihreä siirtymä tulkitaan ilmastotekojen lisäksi strategiaksi, jolla Suomi luo kilpailuetua tulemalla edelläkävijäksi puhtaassa tuotannossa. Sillä pärjää korkean päästöhinnoittelun, luonnonvarojen niukentumisen ja luontokadon hillinnän maailmassa.

Minusta vihreän siirtymän tulee tarkoittaa myös sitä, että elämme itse oikein Suomen omien päästöjen osalta. Siinä onnistumiseksi meidän on hahmotettava paremmin mittakaavat – erotettava olennaiset kysymykset vähämerkityksellisistä – jotta voimme keskittyä isoihin hiilivirtoihin.

Suomi on nopeasti irtautumassa fossiilisen energian laajamittaisesta käytöstä. Hallituksen energia- ja ilmastostrategian perusskenaarion laskelmat julkaistiin kesäkuussa. VTT:n, Luonnonvarakeskuksen (Luke) ja Suomen ympäristökeskuksen (Syke) yhteistyönä laskettujen skenaarioiden mukaan Suomen fossiiliset päästöt ovat laskemassa vuoteen 2035 mennessä 19,5–22 miljoonaan hiilidioksiditonniin. Kun hiilineutraalisuustavoite säädettiin ilmastolakiin Marinin hallituksen esityksestä, tavoitteena vuodelle 2035 olivat noin 21 miljoonan tonnin päästöt.

Fossiilisen energian käytön vähentäminen mahdollisti Suomen selviämisen Venäjän hyökkäyssodan aiheuttamasta energiakriisistä. Se mahdollistaa päästövähennysten jatkamisen myös seuraavien kymmenen vuoden aikana. Päästöjen väheneminen on nopeinta energiantuotannossa ja teollisuudessa. Niistä koostuvan päästökauppasektorin päästöt pienenivät esimerkiksi viime vuonna määrällä, joka vastaa 78:aa prosenttia Suomen henkilöautoliikenteen päästöistä vuonna 2022. Sähköntuotanto on tuulivoiman kasvun ja Olkiluodon uuden ydinreaktorin saattelemana Suomessa jo yli 90-prosenttisesti fossiilivapaata. Samalla olemme saavuttaneet vuositasolla omavaraisuuden sähkössä.

Suomessa käytetyn sähkön päästöt ovat romahtaneet yli 90 prosenttia parissakymmenessä vuodessa. Sähkön hiilineutraalisuus on tavallaan hoidettu. Siitä saamme kiittää ennen kaikkea EU:n yhteisen päästökaupan energiayhtiöille luomia kannustimia ja toiseksi sitä, että Suomessa on ollut malttia varmistaa päästöttömän sähkön saatavuus myönteisellä ydinvoimapolitiikalla.

Suomen talvessa lämmitys on tärkeää. Suurissa kaupungeissa kaukolämpöverkossa kulkee pakkasilla selvästi enemmän energiaa kuin sähköverkossa. Taajamia hallitseva kaukolämpö on näihin päiviin asti tehty valtaosin fossiilisilla polttoaineilla. Suomen lämmittämisen päästövähennykset ovat tämän vuosikymmenen suurin ilmastoprojekti.

Lämmityksen päästöt ovat nopeassa pudotuksessa juuri nyt erityisesti kivihiilen, turpeen ja maakaasun käytön vähenemisen ansiosta. Huikean inspiroivaa on myös, että kun olemme vaikeuttaneet fossiilisten polttamista lämmöksi, seurauksena syntyy ratkaisuja, joilla lämpöä tuotetaan ilman mitään polttamista. Liekki sammuu, mutta lämpö jää.

Lämmityksen murros oli yksi keskeinen muutostarve, johon halusin vaikuttaa, kun kymmenen vuotta sitten päätin pyrkiä eduskuntaan. Kampanjabanderolleissa luki silloin ”Irti kivihiilestä”. Sipilän hallituksessa ajoin kivihiilen kieltolakia, joka säädettiinkin. Suurten rannikkokaupunkien hiileen nojanneet energiayhtiöt vastustivat silloin muutosta. Alle vuosikymmenessä vastustus on vaihtunut ratkaisuiksi, joista ei silloin uskallettu haaveillakaan.

Koko Suomen sähkön- ja lämmöntuotannon fossiilipäästöt ovat laskemassa noin 90 prosenttia vuosien 2010 ja 2035 välillä. Kokonaisuudessaankin Suomen fossiiliset päästöt ovat laskemassa noin 60 prosenttia jo vuoteen 2030. Tältä osin Suomi näyttäisi täyttävän kansallisen ilmastolain tavoitteen. Se on valtava murros, johon ei vielä kymmenen vuotta sitten uskottu. Viime keväänä mieleenpainuva hetki oli, kun kotikaupunkini Espoon hiilivoimala suljettiin pysyvästi.

Tätä taustaa vasten minua mietityttää, lietsovatko synkät otsikot ja kärjistävät viestit liiallistakin epätoivoa. Globaali energiahaaste on toki valtava ja paine tekoihin tarpeen. Ei kuitenkaan pidä paikkaansa, ettei mitään tehtäisi. EU:n yhteinen tavoite on vähentää päästöjä 55 prosenttia vuoteen 2030 mennessä ja EU-komissio arvioi sen toteutuvan.

Kärjistävä viestintä voi viedä ilmastoahdistuksen kautta sellaiseen apatiaan, joka ei auta. Olemme valtavan onnistumisen kynnyksellä, jos vertaa niihin odotuksiin, joita itselläni oli siirtymän tahdista, kun 20 vuotta sitten sinivihreänä taloustieteen opiskelijana jännitin, saadaanko globaalit ilmastosopimukset aloittanut Kioton sopimus voimaan.

Lämmityksen irrottaminen fossiileista on siis hoitumassa. Seuraava suuri haaste on teollisuuden siirtyminen fossiilisesta energiasta sähköön ja vetyyn perustuviin prosesseihin. Vetytalouden suuren luokan hankkeet eivät ole hitaita vain Suomessa, vaan ne ovat kaikkialla vasta paperilla. Kyse on uuden, vielä kustannustasoltaan epävarman tuotantotekniikan, siirtoinfrastruktuurin ja kokonaisen ekosysteemin rakentamisesta.

Kehysriihessä sovittu puhtaan siirtymän investointien verovähennys on miljardipäätös, joka rohkaisee tekemään investointipäätöksiä jo ensi vuoden aikana. Tärkein syy investoida vihreän siirtymän ratkaisuihin juuri Suomessa on kuitenkin se, että meillä päästöttömän sähköntuotannon kasvu on Euroopan nopeimpia. Meillä on mahdollisuus tuplata sähköntuotannon määrä useimpia verrokkimaita nopeammin. Täällä puhtaan energian lisäys ei enää kulu hiilen ja kaasun korvaamiseen, koska olemme sähkössä jo lähes tehneet sen. Toisin on Saksassa ja useissa Keski-Euroopan maissa, jotka upottivat itsensä entistä syvemmälle fossiiliriippuvuuteen valitessaan ydinvoiman alasajon tien.

Tärkein keino vauhdittaa teollisuuden puhdasta siirtymää on taata puhtaan sähkön toimitusvarmuus ja hintavaihteluiden kohtuullisuus. Lämmitysenergiaa luovuttavat datakeskukset ja vetytehtaat voivat teknisesti kyllä säätää sähköä syövän tuotantonsa tehoa sähkön hinnan mukaan. Harva investointi kuitenkaan kannattaa, jos koneet seisovat merkittävän osan ajasta. Ainakin toistaiseksi useimmat vetyyn investoijat sanovat minulle tarvitsevansa kohtuullisen tasahintaista puhdasta sähköä. He sanovat myös, että Suomen muita maita siedettävämpi näkymä sen riittävyydestä on pääsyy, miksi he tulevat luokseni.

Siksi panostamme ydinvoiman lisäämiseen tuuli- ja aurinkoenergian rinnalla ja osana sitä pienempien lämpöreaktorien kehittämiseen kaupunkien ja teollisuuden tarpeisiin. Epävarmuus sähkön hinnasta on tosin johtanut siihen, että ydinvoimaan investoidaan vain, jos valtio kaventaa riskiä joko maksamalla osan rakentamisen laskusta tai takaamalla ydinvoimasähkölle tietyn hintaputken.

Mekin valmistelemme reunaehtoja, joiden pohjalta tarjoamme Suomea ydinsähkön investointikohteeksi. Jos haluamme auttaa vihreää siirtymää, meidän on tuettava puhdasta perus- ja säätövoimaa vähentääksemme sähkön hintariskiä. Samalla se on tehtävä siten, että ylläpidetään riittävää markkinaehtoisuutta energiaratkaisujen valinnassa.

Vaihtuvatehoinen tuulivoima vaatii parikseen aina pyörivän perusvoiman lisäksi kasvavan määrän puhdasta säätövoimaa. Siksi valmisteilla on myös säätövoimaporkkana, joka helpottaisi esimerkiksi pumppuvoimaloiden ja muiden energiavarastojen rakentamista.

Ydinvoimarahoitusta tai säätövoiman kapasiteettiporkkanaa ei löydy Elokapinan banderolleista. Väitän silti, että niillä on suurempi vaikutus Suomen 2030-luvun päästöihin kuin bensaveron muutoksilla.

Ympäristöjärjestöt eivät yleensä korosta sujuvan luvituksen tärkeyttä vihreän siirtymän kiihdyttämisessä, mutta vihreän siirtymän investointeja tekevä teollisuus ja rahoittajat puhuvat yleensä ensimmäisenä lupahaasteistaan. Siksi hallituksessa on tekeillä luvituksen reformi, jossa parikymmentä itsenäistä alueellisen toimivallan virastoa yhdistetään valtakunnalliseksi lupa- ja valvontaorganisaatioksi vuoden 2026 alusta. Karsimme valtion virastojen keskinäiset valitukset, luomme uudelle organisaatiolle selvät tulostavoitteet ja asetamme takuuajat vihreän siirtymän investointien lupapäätöksille. Jatkossa eri lakien nojalla myönnettävät luvat sekä ympäristövaikutusten arviointi voidaan paketoida yhdeksi valituskelpoiseksi päätökseksi sen sijaan, että sama hanke käy läpi peräkkäiset valituskierrokset. Juuri valituskierrokset tuomioistuimessa ovat se vuosien hidaste, joka sotkee nopeasti markkinoille tähtääviä suunnitelmia. Aika on myös rahaa.

Tekeillä on myös useita muutoksia luvitusta ohjaavaan lainsäädäntöön. Tarkoitus ei ole alentaa vaatimusten rimaa vaan pyrkiä vähentämään epäselvyyksiä ja mahdollistamaan arkijärjen mukaiset ratkaisut, kuten samaan vesistöön kohdistuvan haitan kompensointi toisella toimella.

EU:ssa on asetettu jäsenmaille päästöjä koskevat tavoitteet erikseen niin sanottujen taakanjakosektorin ja maankäyttösektorin nielun osalta. Taakanjakosektoriin lasketaan ne päästöt, joita EU:n yhteinen päästökauppa ei kata.

Suomen EU-tavoite taakanjakosektorin päästöjen puolittamisesta vuoteen 2030 mennessä on kova. Maatalouden päästöjä ei ole saatu tuntuvaan laskuun oikein missään. Liikenteen päästöt ovat kyllä suunnilleen puolittumassa vuoteen 2030 mennessä, mutta se ei aivan tahdo riittää taakanjakosektorin EU-tavoitteeseen. Liikenteen päästövähennysten kiihdyttäminen entisestään ei ole helppoa pitkien etäisyyksien ja hitaasti uusiutuvan autokannan Suomessa.

Autoilun ilmastodebattia värittävät rajut tunnereaktiot ja mittakaavojen vääristyminen. Autoilu on jokaisen silmien edessä toisin kuin kaukolämpö tai terästehtaan päästöt.

Numeroiden valossa autoilun merkitys ilmastolle on kuitenkin Suomessa rajallisempi. Mittakaavaa kuvaa esimerkiksi se, että SSAB:n Raahen terästehtaan ja Nesteen Porvoon jalostamon fossiiliset päästöt ovat yhdessä suuremmat kuin Suomen henkilöautoliikenteen päästöt. Raahen ja Porvoon tehtailla on kummallakin kunnianhimoinen suunnitelma poistaa päästönsä vetytalouden avulla noin vuosikymmenessä. Näiden kahden tehtaan vihreän siirtymän aikataulu vaikuttaa Suomen hiilineutraalisuuteen enemmän kuin se, että lopettaisimme autoilun kokonaan.

Se ei suinkaan poista tarvetta pelastaa liikenne päästöiltään ainakaan minun maailmankuvassani. Mutta mittasuhteet asettuvat oikeiksi, kun kysytään, miksi pidän ihan järkevänä, että tällä hallituskokoonpanolla keskitytään enemmän suuriin piippuihin ja puututaan astetta maltillisemmin yksittäisiin pakoputkiin.

Uusiutuvan energian osuuden oli määrä pompata tämän vuoden tammikuussa kertaheitolla 13,5 prosentista yli kaksinkertaiseksi 28 prosenttiin. Kevään 2023 hallitusneuvotteluihin mentiin tilanteessa, jossa perussuomalaiset oli luvannut bensan hinnan laskevan ja Ruotsi oli juuri näyttänyt esimerkkiä sopimalla jakeluvelvoitteen alentamisesta kuuteen prosenttiin eli ns. EU-minimiin. Suomessa jakeluvelvoite ei Orpon hallituksen aikana laske vaan nousee. Nousutahtia hidastettiin, mutta uusiutuvien polttoaineiden osuus päätyy korkeammalle kuin aiemmin.

Bensaveroa kevennettiin kompensoimaan jakeluvelvoitteen nousevan käyrän hintavaikutusta. Suomessa otetaan myös käyttöön liikenteen erillinen päästökauppa vuonna 2027. Nettona liikenteen päästöjen hinnoittelu voimistuu, vaikka samalla otetaan käyttöön ns. ammattidieseljärjestelmä, joka lieventää hintavaikutuksia raskaassa liikenteessä.

Sähköautojen verotusarvon huojennus työsuhdeautoilussa on kustannustehokas tapa saada Suomeen täyssähköautoja, muutamassa vuodessa myös vaihtoautomarkkinoille halventuneina. Pidän tärkeänä, että olemme sopineet tämän veroporkkanan jatkamisesta vuoteen 2029 asti. Samalla sähköautojen ajoneuvoveroa korotetaan maltillisesti muutamilla kympeillä vuodessa, koska autoilun verokertymä on puhtaan siirtymän myötä yleisesti laskemassa. Autoalakin pitää silti työsuhdeautojen veroporkkanan ohjausvaikutusta merkittävämpänä sähköistymisen etenemiselle maanteillämme.

Ei siis ole ihan niinkään, että istuva hallitus vain pakittaisi liikenteen ilmastotoimissa. Kuorma-autojen osalta kehitys on hitaampaa, mutta niissäkin on edistetty EU-päätöstä uusien kuorma-autojen velvoittavien päästötasojen laskemisesta. Niin ikään rahoitamme raskaan liikenteen teholatauspisteiden rakentamista.

On vielä epävarmaa, syntyykö Suomelle EU-laskennassa taakanjakosektorin päästövelkaa sen jälkeen, kun huomioidaan niin sanottu päästökauppakompensaatio, jonka hyödyntämisestä taakanjakosektorin ilmastotoimissa jo edellinen hallitus teki päätöksen. Joka tapauksessa taakanjakosektorin ja liikenteen ennustetut päästökuilut ovat mittakaavaltaan pieniä, aika lailla virhemarginaalissa suhteessa tavoiteuraan. Kyse on vuosittaisissa hiilivirroissa noin kymmenen kertaa pienemmästä kysymyksestä kuin metsien hiilinielun romahdus.

Suomen hiilineutraalisuustavoitteen suuri ongelma on, että viiden vuoden takaiset ennusteet metsien ja maaperän hiilinielusta ovat nykyisen tutkimustiedon valossa osoittautuneet liian optimistisiksi. Aiemmin oletettiin metsien ja maaperän hiilinielun olevan suunnilleen nelinkertainen henkilöautojen päästöihin nähden. Nyt nielu onkin käytännössä nollassa. Metsät eivät näillä näkymin ole imemässä vuosittain niin paljon hiiltä kuin vuoden 2035 tavoiteltu päästötaso tuottaisi.

Nielun heikkeneminen ei näytä olevan uusi ilmiö. Nykyisen tutkimusmenetelmän mukaan laskettuna hiilinielu on itse asiassa pienentynyt trendinomaisesti jo vuodesta 2010 saakka, kuten esimerkiksi vuoden 2023 ilmastovuosikertomuksesta voi todeta.

Suomen hakkuut ovat lisääntyneet. Merkittävä osa puunhankinnan lisäyksestä johtuu aiemmin Venäjältä hankitun puuvirran korvaamisesta kotimaisella. Puuntuonti Venäjältä väheni jo 2010-luvulla ja loppui kokonaan vuonna 2022.

Hiilinielun arviointimenetelmät ovat myös kehittyneet. Valitettavasti tutkimusmenetelmien kehitys on muuttanut nieluarviota pienemmäksi erityisesti turvemaan maaperäpäästöjen osalta. Tuoreimmissa tutkimuksissa on havaittu myös viitteitä puuston kasvun heikkenemisestä, kuten useissa muissakin Euroopan maissa.

Miten hiilinielua voidaan sitten lisätä? Usein mainittu turvemaiden vettäminen voi olla yksi väline – ja luonnon ennallistamisen kannalta keskeinenkin – mutta sen vaikutus on toteutettavissa olevilla pinta-aloilla pieni. Metsänhoidon kehittäminen erityisesti harvennushakkuiden ja talousmetsien kiertoajan suhteen vaikuttaa jo moninkertaisesti. Jos maanomistajat voisivat ansaita hiilensidonnalla, se voisi vapauttaa luovuutta ja innostusta työhön enemmän kuin valtion yksipuolisesti mitoittamat toimet.

Hallitus tarkastelee näitä toimia tänä syksynä ohjelmansa pohjalta. Toimenpiteistä päätetään osana energia- ja ilmastostrategiaa. Toivottavasti niillä pystytään elvyttämään hiilinielua vähintään niin, että saavutamme EU:n Suomelle jyvittämän nielutavoitteen vuonna 2030.

Nykytiedon valossa näyttää kuitenkin todella haastavalta päättää toimenpiteistä, jotka takaisivat nielun toipumisen viisi vuotta sitten kuvitellulle tasolle vain kymmenessä vuodessa. Tämä kylmä tosiasia avautui jo Marinin hallituksen eteen 2–3 vuotta sitten eikä käänteentekeviä ratkaisuja silläkään kokoonpanolla löydetty.

Myönteiset yllätykset ovat toki mahdollisia. Yllätykset ovat todennäköisiäkin metsien ja maaperän hiilensidonnassa, jossa laskentamenetelmät ovat edelleen epävarmoja emmekä tunne esimerkiksi puuston kasvuvauhtia muuttuvassa ilmastossa.

Nykymenetelmillä tehtyjen Luken laskelmien perusteella ikävä tosiasia joka tapauksessa on, että hiilinielu toipuu kymmenessä vuodessa riittävästi vain, jos vuosittainen hakkuusuorite laskee.

Peruslähtökohta malleissa on noin 80 miljoonan kuutiometrin hakkuukertymä runkopuun osalta. Luken laskema pienemmän hakkuukertymän skenaario tarkoittaisi runkopuun hakkuukertymän laskua noin 70 miljoonan kuutiometrin tasolle. Silloin nielu toipuisi suunnilleen vaaditun tasoiseksi eli noin 20 miljoonan hiilidioksiditonnin vuosiluokkaan.

Skenaarioiden ero hakkuissa on merkittävä, jos ajatellaan Itä-Suomen teollisuuden työpaikkoja ja tiettyjen alueiden metsänomistajien tuottoja. Toisaalta voi kysyä, opimmeko tuottamaan suuremman jalostusarvon myös pienemmästä määrästä puuta.

Oma lukunsa on energiapuu, jota tulee noin 15 miljoonaa kuutiota vuodessa. On kiistanalaista, missä määrin hakkuutähteiden korjuu energiapuuksi pienentää nielua tai missä määrin kattiloihin menee nyt kuitupuutakin, kun turvetta ja venäläistä haketta on osassa Suomea jouduttu korvaamaan nopeasti. Kallistun isossa kuvassa siihen, ettei puuta kannata kerätä poltettavaksi näin suuria määriä, vaan siitä kannattaisi tehdä pitkäikäisempiä hyödykkeitä.

Onneksi energiayhtiöissä on vireillä vihreän siirtymän seuraava askel, joka vähentää polttamisen tarvetta. Lämpölaitoksille asennetaan sähkökattiloita ja teollisia lämpöpumppuja hukkalämmön hyödyntämiseksi ja lämmön varastoimiseksi. Energiateollisuus ry arvioi, että puuenergian käyttö alalla kääntyy laskuun jo seuraavien kahden vuoden aikana. Meidän kannattaa kiihdyttää ratkaisuja, joilla pystytään asteittain korvaamaan polttoratkaisuja sähköperäisillä ratkaisuilla lämmityksessä ja metsäteollisuuden energiahankinnassa.

Tarvitsemme myös uusia keinoja, jotta Suomi ja EU voivat saavuttaa ilmastotavoitteensa. Siksi edistämme suurista savupiipuista tulevien päästöjen talteenottoa. Tämän vasta orastavan menetelmän merkityksen on havainnut myös Euroopan komissio. EU:n vuodelle 2040 ehdotetut ilmastotavoitteet on komission tuoreen tiedonannon perusteella mahdollista saavuttaa vain, jos päästöjen piipuista tapahtuva talteenotto yleistyy nopeasti.

EU:n karttaharjoituksessa Suomi ja Ruotsi ovat suurvaltoja sähköntuotannon ohella puuperäisen hiilidioksidin hyötykäytössä. Laajan metsäteollisuuden ja bioenergian takia meillä on Euroopan suurin potentiaali biogeenisen hiilen varastoinnin kautta tapahtuvaan negatiivisten päästöjen luomiseen ja puuperäisen hiilen kierrättämiseen esimerkiksi synteettisiin polttoaineisiin. Niitä tarvitaan erityisesti meri- ja lentoliikenteen puhdistamisessa valtavia määriä.

Ilmastoasioissa numerot ratkaisevat. Hiilidioksidin teollisen talteenoton potentiaali on Suomessa moninkertainen esimerkiksi tieliikenteen päästöihin verrattuna. Tavoitteena on kokonaisen ekosysteemin rakentaminen hiilidioksidin kiertotalouden ympärille. Hiilidioksidin uusiokäyttö tarvitsee yleensä parikseen puhtaalla sähköllä tuotettua vetyä. Niitä yhdistämällä voi tuottaa periaatteessa mitä vain hiilivetyjä polttoaineista synteettisiin rakennusmateriaaleihin.

Pohjoismaissa on Euroopan runsaimmat puuperäisen hiilidioksidin virrat ja paras näkymä päästöttömän sähkön riittävyydestä. Jos rakennamme tästä menestystarinan, se voi ratkaisevasti vauhdittaa sekä hiilineutraalisuuttamme että vihreän siirtymän kasvutarinan toteutumista.

Ensi vuoden talousarvioon on määrä sisällyttää hiilidioksidin talteenoton tukiohjelma. Omat rahamme ovat kuitenkin rajalliset. Tärkeämpää onkin puuperäisen hiilen talteenoton kannustimien luominen EU-tason mekanismeilla. Tätä vaikuttamista teemme yhdessä erityisesti Ruotsin kanssa. Komission helmikuussa antama tiedonanto teollisesta hiilensidonnasta on rohkaiseva askel.

Usein väitetään, että nykyinen hallitus jarruttaa ilmastotoimia niin EU:ssa kuin kansallisesti. Todellisuudessa vaikutamme EU:ssa määrätietoisen ilmastopolitiikan puolesta, kun osa jäsenmaista pyrkii hidastamaan fossiilisista irtautumisen aikataulua.

Suomi on ensimmäisten jäsenmaiden joukossa asettunut tukemaan komission esitystä EU:n yhteisestä 90 prosentin nettopäästöjen vähennystavoitteesta vuodelle 2040 tietyin ehdoin. Samalla edellytämme, että ydinvoima hyväksytään uusiutuvan energian rinnalle puhtaan sähkön ja vedyn lähteenä, jäsenmaiden taakanjako tehdään kustannustehokkaasti, metsänielujen tavoitteenasettelussa tunnustetaan tosiasiat nykytiedon valossa ja puuperäisen hiilen talteenotolle luodaan kannusteet. Nämä ”ehdot” ovat minusta järkeviä, ja kevään perusteella ne näyttävät saavan ymmärrystä Brysselissäkin aiempaa paremmin.

Hallitusohjelman mukaisesti Suomi edistää yleisemminkin kustannustehokasta, teknologianeutraalia ja päästöhinnoitteluun perustuvaa EU:n yhteistä ilmastopolitiikkaa. Tavoite on selvä: selkeät kulmakivet ja vähemmän yksityiskohtien kahlitsemista. Ilmastoasioissa pitää hyödyntää markkinatalouden luovuutta ja antaa kansallisesti riittävästi tilaa paikallisten olosuhteiden huomioimiselle.

Olen ollut yläkoulusta lähtien kiinnostunut ympäristöasioista. Minua on aina kiinnostanut enemmän se, miten vaikutamme 10–20 vuoden päähän kuin se, mitä tapahtuu tänään. Olen halunnut puolustaa tulevaisuutta siltä, että nykyisyys sen murjoo. Minusta meidän on yritettävä hillitä ihmisen taipumusta painottaa pian olevia asioita tulevaisuuden kustannuksella.

Ympäristövastuun yhdistäminen markkinatalouteen on väistämättä suuri mullistus, joka aiheuttaa kiistoja vielä pitkään. Niin oli myös teol­listumisen synnyttämä taistelu kapitalismin ja sosialismin välillä. Euroopassa se johti yhteiskunnalliseen synteesiin, mutta ennen kuin se löytyi, käytiin pari maailmansotaa ja kymmeniä miljoonia ihmisiä menehtyi diktatuureissa. Olemmehan nyt sen verran viisaampia, että vihreässä siirtymässä teesi, antiteesi, synteesi -prosessi sujuu kivuttomammin?

Asiat näyttävät tapahtuvan nopeammin kuin miltä tuntuu. Viime vuosina uskoni synteesihenkisyyden voittoon on kuitenkin huojunut. Ympäristöteoille on noussut aiempaa vahvempi ja rajumpi antiteesi. Se ei ole vain suomalainen ilmiö, vaan sama tapahtuu kaikissa länsimaissa.

Onko kysymyksessä normaali kehityksen vaihe vai jotain muuta? Vaikea sanoa, mutta jos katsomme historiaa ja pidämme hyvinvointivaltiota sen myönteisenä hedelmänä, meidän kannattaa varjella synteesiin pyrkivää kehityskulkua. Nopein ja rajuin teesi ei välttämättä ole voittava resepti kestävään kehitykseen.

Ilmastopäätökset ovat vaikeita sovittelukysymyksiä ja tulokset kompromisseja. Niin ne olivat Marinin hallituksessakin. Harva muistaa, että esimerkiksi liikenteen uusiutuvan polttoaineen jakeluvelvoitteen tasoa laski nimenomaan edellinen hallitus. Orpon hallituksen aikana se nousee, joskin hitaammin kuin perintönä saamamme lainsäädännön mukaan oli määrä tapahtua.

Jokainen eduskunta ja hallitus sovittaa ilmastotarpeet yhteen muiden rahoitus- ja säästötarpeiden, arjen kustannusten ja nykyisten työpaikkojen suojelemisen kanssa. Orpon hallituksen vahvin liima on velkavastuu ja talousreformi, mutta itse tähtään siihen, että suurimpien päästövirtojen puhdistamisessa kiihdytämme emmekä pakita.

Teksti on julkaistu ensi kertaa Kanavassa 6/2024