Artikkelit

Lisää toimia seksuaalirikoksiin puuttumiseksi

Oulun seksuaalirikosepäilyt ovat pöyristyttäviä ja traagisia. Tapahtunutta emme voi muuttaa, mutta meidän on tehtävä kaikki, mitä voimme, jotta tällaista ei enää tapahdu.

Suomessa poliisi tutkii rikokset ja tuomioistuimet langettavat niistä tuomiot. Kaikilla on oikeus henkilökohtaiseen koskemattomuuteen ja turvallisuuteen ja erityisen tärkeää yhteiskunnassa on lasten suojeleminen.

Ulkomaalaisten rikosten ennaltaehkäisemiseksi ja niihin puuttumiseksi tarvitaan uusia keinoja. Niitä on löydettävä nopeasti. Käynnistin sisäministeriössä joulukuussa tätä asiaa koskevien lisätoimien valmistelun. Näitä toimia tuon talven aikana hallituksen päätettäväksi. Aiomme kääntää monia kiviä, joita ei tähän mennessä ole käännetty. Tarkastelemme esimerkiksi kansalaisuuden myöntämiseen liittyviä kriteerejä sekä nykyisen maahantulojärjestelmän toimintaa kokonaisuudessaan. On täysin oikeudentuntomme vastaista, jos Suomesta turvaa saanut henkilö syyllistyy rikoksiin suomalaisten perusarvoja vastaan. Maahan tulijoille on entistä paremmin tehtävä selväksi suomalaisten yhteiskunnan arvot ja säännöt.

Ulkomaalaistaustaiset epäilyt, erityisesti tietyt ulkomaalaisryhmät ja nuoret miehet ovat suhteellisesti yliedustettuina seksuaalirikostilastoissa. Emme kuitenkaan tarvitse kovia puheita vaan toimia, jotka voidaan aidosti toteuttaa.

Yksilön koskemattomuutta ja sukupuolten tasa-arvoa koskevien perusarvojen vastaisia tekoja ei Suomessa suvaita, vaan se johtaa maasta poistamiseen. Rikoksiin syyllistyminen voi johtaa oleskeluluvan perumiseen. Tammikuun alussa tuli voimaan laki, jolla rikoksiin syyllistyneiden ja yleiselle järjestykselle vaarallisten henkilöiden maasta poistamista nopeutettiin. Vuoden 2018 lopulla hallitus antoi eduskunnalle lakiesityksiä, joilla rikoslakiin lisätään uusi törkeää lapsenraiskausta koskeva säännös, korotetaan lapsen seksuaalisen hyväksikäytön enimmäisrangaistusta, puututaan turvapaikan uusintahakemuksien väärinkäytöksiin sekä mahdollistetaan kansalaisuuden menettäminen esimerkiksi terrorismirikoksiin syyllistyneiltä.

Seksuaalisesta väkivallasta iso osa on piilorikollisuutta, ja sosiaalisen median kautta tapahtuva hyväksikäyttö tuo uusia haasteita. Tarvitsemme saumatonta viranomaisten välistä koordinaatiota. Kouluissa, sosiaalityössä, lastensuojelussa ja terveydenhuollossa, eri yhteiskunnan sektoreilla on tehtävä päivittäin yhteistyötä, että tällainen huomataan ja tilanteisiin voidaan puuttua ajoissa.

Viranomaisten yhteispeli on poliisin uuden ennaltaehkäisevän strategian kärkiä. Oulun seksuaalirikosvyyhdistä teemme tapaustarkastelun. Yritämme oppia, miten hyväksikäyttö olisi voitu estää tai miten siihen olisi päästy puuttumaan nopeammin. Tahdon keskustella tästä myös paikan päällä toimivien ammattilaisten kanssa. Siksi vierailen pian Oulussa.

Toivon voimia oululaisille, jotka ovat joutuneet nyt toistuvasti järkyttävien ja pelkoa herättävien tragedioiden keskelle. Oulun raukkamaiset teot eivät ole kohdistuneet vaan oululaisiin vaan kaikkiin suomalaisiin ja Suomessa asuviin – myös siihen asiallisesti elävään enemmistön ulkomaalaistaustaisia, jotka hekin joutuvat monin tavoin kärsimään rikoksista epäiltyjen teoista. Meidän on opittava näistä tapahtumista, mutta samalla luotettava oikeusvaltiomme toimivuuteen. Annetaan poliisille työrauha selvittää epäilyjä ja saattaa syylliset vastuuseen.

Oikeusvarmuutta ja väärinkäytön estoa turvapaikanhakuun

Turvapaikkajärjestelmämme tulee perustua tasapainoon. Siihen kuuluu turvapaikkahakemusten oikeudenmukainen käsittely ja joko kotouttaminen Suomeen myönteisen päätöksen jälkeen tai palauttaminen hakijan kotimaahan negatiivisen päätöksen jälkeen. Vahvistamme nyt molempia vaakapunnuksia. Estämme eduskunnalle annetulla lakimuutoksella hakemusvälineiden väärinkäyttöä. Samalla kehitämme turvapaikkaprosessin oikeusvarmuutta edelleen sekä kesällä julkaistun noin 30 toimenpiteen kokonaisuudella että parhaillaan kilpailutuksessa olevan turvapaikkajärjestelmän ulkoisen arvioinnin avulla.

Uusintahakemukset – oikeusturvakeino ja mahdollisuus väärinkäytölle

Viime vuosina on nähty uusintahakemusten kasvua. Tänä vuonna turvapaikkahakemuksia on jätetty n. 2 750 kappaletta, joista 47 prosenttia uusintahakemuksia.

Perusteet tehdä uusi hakemus ovat tietyissä tilanteissa kiistattomia. Ensinnäkin hakijan kotimaan tai henkilön hänen oma tilanteensa on voinut muuttua ensimmäisestä hakemuksesta. Näin kävi esimerkiksi Afganistanin pääkaupungin Kabulin kohdalla syksyllä 2018, jolloin YK:n pakolaisjärjestö UNHCR muutti arviotaan kaupungin turvallisuustilanteesta. Vakiintuneeseen tapaan tämä otettiin nopeasti huomioon Maahanmuuttoviraston uusissa päätöksissä koskien erityisesti tilanteita, joissa muualta Afganistanista kotoisin olevien katsotaan voivan paeta sisäisesti Kabuliin. Jo tehtyjen mutta vielä toimeenpanemattomien sisäiseen pakoon perustuvien päätösten osalta uuden arvion huomioonottaminen jää tuomioistuinvalituksen tai uusintahakemuksen tekemisen varaan.

Toinen tarve uusintahakemuksille on ensimmäisessä käsittelyssä mahdollisesti tapahtunut puute. Migrin sisäisessä selvityksessä turvapaikkaprosessista huomattiin, että joissakin tapauksissa esimerkiksi turvapaikkapuhuttelun käännöksissä oli ollut laadullisia puutteita. Joskus myös häpeä, yleinen epäluulo viranomaisia kohtaan, tietämättömyys prosessista tai muu hakijaan liittyvä tekijä estää tuomasta puhutteluissa ilmi kaikkia oleellisia tietoja. Pääasiallisesti tällaiset puutteet huomioidaan hallinto-oikeudessa, jonne kaikista turvapaikkapäätöksistä on mahdollista valittaa ja josta hakemukset voidaan lähettää uudelleen Maahanmuuttovirastoon käsiteltäväksi. Jos jostain syystä näin ei kuitenkaan käykään, on uusintahakemus tärkeä oikeusturvakeino.

Uusintahakemuksiin liittyy kuitenkin myös haasteita silloin, kun niitä käytetään väärin pyrkimyksenä viivyttää lainvoimaisen kielteisen turvapaikkapäätöksen toimeenpanoa. Uudella hakemuksella on voitu pidentää vastaanottorahan saamista ja vastaanottokeskuksessa asumista tai mahdollistaa työskentelyn jatkaminen myös lainvoimaisen kielteisen päätöksen jälkeen. Pieni osa hakijoista on myös jättänyt uuden hakemuksen palautuksen viivästyttämiseksi vasta lentokentällä, kun kotimaan palautus on jo käynnistynyt ja kaikki matkavalmistelut on tehty. Näistä aiheettomista uusintahakemuksista koituu tällöin paitsi ylimääräistä työtä, myös epäluottamusta järjestelmän toimivuutta kohtaan. Väärinkäytön mahdollistaminen on karhunpalvelus myös aidosti vainoa Suomeen paenneille, koska viivytyshakemusten kierre syö hyväksyntää koko turvapaikkajärjestelmältä. Vaikka väärinkäyttäjien joukko ei toistaiseksi ole kovin suuri, on se periaatteellisesti merkityksellinen.

5. joulukuuta eduskuntaan jätetyssä hallituksen esityksessä tasapainoa varmistetaan siten, että uusintahakemusten väärinkäytön mahdollisuus pienenee. Merkittävin muutos on, että viivyttämistarkoituksessa jätetyt uusintahakemukset eivät enää keskeytä maasta poistamista. Jos ensimmäinen uusintahakemus siis jätetään vain välittömän maasta poistamisen estämiseksi silloin kun kaikki palautusvalmistelut on jo tehty ja henkilöä ollaan jo palauttamassa kotimaahansa, ei uusintahakemus automaattisesti estä palautusta. Maahanmuuttovirasto selvittää tällaisen hakemuksen tutkittavaksi ottamisen edellytykset. Mikäli edellytykset eivät täyty, palausta voidaan jatkaa.

Toisena muutoksena säädettäisiin, että hakijan on jatkossa pystyttävä perustelemaan, miksei hän ole voinut itsestään riippumattomista syistä tuoda uutta perustetta esille aiemmin. Suomen perustuslain takaama palauttamiskielto on kuitenkin ehdoton. Jos siis uudessa hakemuksessa esitetyn perusteen valossa henkilön voidaan nähdä olevan kansainvälisen suojelun tarpeessa, hakemus otetaan tutkittavaksi. Ensimmäisen uusintahakemuksen kohdalla tosiasiallinen kynnys hakemuksen ottamiseksi käsittelyyn on pienempi kuin seuraavissa uusintahakemuksissa, koska jokaisella uusintahakemuskierroksella on vaikeampi perustella sitä, miksei asiaa ole tuotu enemmin esille.

Kolmas muutos on se, että jatkossa uusintahakemuksen jättäminen ei enää mahdollista työnteon jatkamista suoraan. Turvapaikkahakemuksen jättänyt henkilö voi aloittaa työskentelyn matkustusasiakirjalla kolmen kuukauden maassaolon jälkeen ja ilman matkustusasiakirjaa puolen vuoden maassa oleskelun jälkeen. Aiemmin uusintahakemuksen kohdalla sääntely on ollut epäselvää siltä osin, vaaditaanko vastaava odotusaika myös näiden hakemusten kohdalta. Jatkossa lainsäädännössä määritellään, että niin sanottu karenssi alkaa uudelleen. Näin uusintahakemusta ei voida käyttää työnteon jatkamisen mahdollistamiseksi tilanteessa, jossa henkilöllä ei ole oleskelulupaan perustetta mutta hän haluaa viivyttää lähtöä Suomesta.

On tavallaan luonnollista, että työnteko-oikeus katkeaa kielteisen oleskelulupapäätöksen tultua lainvoimaiseksi. Silti uuden 3/6 kuukauden odotusajan säätäminen myös uusintahakemuksiin on mielestäni paketin kinkkisin kysymys. Haluammehan sinänsä aina kannustaa työhön. Siksi olen myös halunnut pitää auki turvapaikanhakijataustaisten mahdollisuuden hakea työperäistä oleskelulupaa Suomessa, vaikka esimerkiksi Saksassa ja Ruotsissa tätä on vaikeutettu. Kokonaisuutta harkiten olen tullut siihen tulokseen, että työnteko-oikeuden välitön jatkuminen uusintahakemuksen kohdalla luo liian ilmeisen kannusteen tehdä uusintahakemus myös vailla perusteita olevassa tilanteessa ja käyttää hakemuskierrettä ikään kuin oleskeluluvan korvikkeena elämän jatkamiseen Suomessa. Tätä varten uusintahakemusta ei ole tarkoitettu.

Oikeusvaltio koskee Suomessa kaikkia

Samaan aikaan kun uusintahakemusten väärinkäytöksiä estetään, tehdään toimia myös hakijoiden oikeusturvan varmistamiseksi. Jo aiemmin Maahanmuuttovirasto toteutti sisäisen selvityksen, jonka perusteella identifioitiin lähes 30 kehittämiskohdetta, joita on kaikkia viety aktiivisesti eteenpäin. Esimerkiksi tulkkauksen laadussa havaittujen puutteiden takia Maahanmuuttovirastoon palkattiin niin sanottuja reviisoritulkkeja, joiden tehtävä on tarkistaa tulkkauksen laatu pääkielissä.

Lisäksi viime torstaina 29.11. avasimme sisäministeriössä kilpailutuksen ulkoiselle selvitykselle turvapaikkaprosessista, jossa toteuttaja on tarkoitus valita tammikuun loppuun mennessä. Selvityksessä otetaan huomioon kaikki hakemus- ja valitusvaiheet eri viranomaisissa eli tarkastellaan koko turvapaikkaprosessia turvapaikanhakijan näkökulmasta aina hakijan maahantulosta palautukseen tai kuntaan siirtymiseen asti.

Selvityksellä varmistetaan, että laadunarviointi kaikissa prosessin eri vaiheissa toimii sekä tehdään esityksiä siitä, miten ja millä keinoin voidaan entisestään parantaa tulevaisuudessa turvapaikkaprosessin laatua, lyhentää prosessin kestoa, sujuvoittaa prosessia ja huolehtia turvapaikanhakijoiden oikeussuojasta kansainvälisten ja kansallisten velvoitteiden mukaisesti. Lisäksi tavoitteena on pohtia sitä, miten tulisi toimia, mikäli vuoden 2015 tapainen maahanmuuttotilanteen äkillinen muuttuminen tapahtuisi ja mitkä olisivat prosessissa silloin kriittisimmät kohdat turvapaikanhakijoiden oikeussuojan kannalta.

Jotta pystyttäisiin itse Maahanmuuttoviraston päätöksenteon lisäksi tarkastelemaan esimerkiksi kielteisen turvapaikkapäätöksen saaneiden palautuksen toimintatapoja, joka kuuluu poliisin toimivaltaan, tai turvapaikanhakijoiden oikeudellisten avustajien sekä ilman huoltajaa Suomeen tulleiden turvapaikanhakijalasten edustajien toiminnan kehittämistä, jotka osin kuuluvat Oikeusministeriöön, ei selvitystä ole rajattu yksin Maahanmuuttovirastoon. Kokonaisprosessin tarkastelulla pystymme parhaiten varmistamaan kokonaisuutena sujuvan ja oikeusvarman prosessi hakijoille.

Euroopan ulkorajoilla näkyvät elintasoerot, Suomen asumisperusteinen sosiaaliturva sekä vapaa maahanmuutto eivät voi toimia käsi kädessä. EU:ssa tarvitaan yhteinen järjestelmä, joka perustuu nykyistä vahvemmin suoraan YK:n pakolaisleireiltä otettavien kiintiöpakolaisten auttamiseen eikä nykyisissä määrin rajoilla tapahtuvaan turvapaikan hakemiseen. Kunnes pääsemme tällaiseen järjestelmään, on meidän kuitenkin tarpeellista huolehtia toimivasta, kansallisesta järjestelmästä, jossa kun turvapaikkoja haetaan maamme rajoilta, ne käsitellään asianmukaisesti ja kansainvälisiä kriteerejä noudattaen siten, että takaamme turvapaikan sitä aidosti tarvitseville, mutta estämme samalle järjestelmämme väärinkäytökset.

Suomessa tarvitaan lisää maahanmuuttajataustaisia poliiseja

Suomessa tarvitaan lisää maahanmuuttajataustaisia poliiseja. Jotta poliisin kokevat omakseen kaikki suomalaiset, eivät vain kantasuomalaiset, poliisin henkilöstössä pitää myös erilaisten vähemmistöjen näkyä, sisäministeri Kai Mykkänen totesi Vuoden Poliisin julkistamistilaisuudessa 26. lokakuuta Helsingissä.

– Luottamuksen säilyttäminen kaikissa väestöryhmissä vaatii poliisilta määrätietoista työtä, jonka yksi osa on poliisiopiskelijoiden rekrytointi. Maahanmuuttajataustaisten nuorten houkuttelu poliisiopintoihin vahvistaa poliisin ja vähemmistöryhmien välistä luottamusta ja vuorovaikutusta.

Asia ei ole aivan uusi ja Poliisiammattikorkeakoulu ja Helsingin poliisilaitos ovat jo kohdentaneet opiskelijarekrytointia maahanmuuttajataustaisiin nuoriin. Ensi vuonna Poliisiammattikorkeakoulu aikoo entisestään tehostaa tätä työtä.

– Olen iloinen, että Poliisiammattikorkeakoulu on jo pitkään nähnyt tämän asian tärkeyden ja etsii ennakkoluulottomasti uusia keinoja maahanmuuttajanuorten tavoittamiseen ja poliisin työn tunnetuksi tekemiseen. Toivon, että myös muut turvallisuusviranomaiset toimivat aktiivisesti varmistaakseen, että työntekijät edustavat myös tulevaisuudessa koko Suomen väestöä.

Luottamus poliisiin on Suomessa hyvin vahva. Kesäkuussa julkaistun poliisibarometrin mukaan noin 95 prosenttia suomalaisista luottaa poliisiin joko melko paljon tai erittäin paljon. Näin vahva luottamus poliisiin on kansainvälisesti verrattuna harvinaista.

– Kun Poliisiammattikorkeakoulussa on keskusteltu maahanmuuttajataustaisten opiskelijoiden kanssa, vaikuttaa siltä, että vanhemman sukupolven kokemukset poliisista vanhassa kotimaassa ovat suurin este poliisiksi hakeutumiselle. Vanhemmat eivät useinkaan kannusta poliisin ammattiin. Sen vuoksi vanhat opiskelijarekrytointitavat eivät välttämättä toimi tässä kohderyhmässä.

Vuoden Poliisi 2018 tunnistaa ja estää ennalta vakavia uhkatilanteita  

Turvapaikanhaun ulkorajakeskukset tie ulos EU:n umpisolmusta?

Olin toissailtana puheenjohtajana Euroopan kansanpuolue EPP:n sisäministereiden illallisella. Yritimme löytää tietä yhteiseen ratkaisuun turvapaikan hakemisen uudistamisessa. Ääripäinä pöydässä maahanmuuttokomissaari Dimitris Avramopoulos ja Unkarin sisäministeri Sandor Pinter.

Koitin omalta osalta testata onko mitään ratkaisumallia, josta olisimme suurin piirtein samaa mieltä. Olimme lopulta yhtä mieltä siitä, että turvapaikanhaku pitäisi keskittää EU:n ulkorajojen yhteyteen perustettaviin yhteisiin turvapaikan hakukeskuksiin. Pitkällä aikavälillä painopiste olisi parasta siirtää suoraan pakolaisleireiltä valittaviin pakolaisiin, mutta EU:n yhteiset hakukeskukset ulkorajoilla voisivat olla ainakin välivaiheen ratkaisu ja ainakin askel oikeudenmukaisempaan ja vähemmän pelkoa Euroopassa ruokkivaan menetelmään.

EU:n yhteisissä ulkorajakeskuksissa on kolme haastetta. Ensinnäkin on vaikea nähdä, että niissä tehtäisiin päätöksiä kaikkien jäsenmaiden turvapaikansaajista niin, että noudatetaan kyseisen ulkorajamaan omia turvapaikkakriteereitä. Toimivalta turvapaikkapäätöksistä pitäisi antaa selkeästi Euroopan turvapaikkavirasto EASO:lle.

Turvapaikkakriteerit ja menettelyt eivät periaatteessa nytkään eroa jäsenmaiden välillä merkittävästi. Direktiivit sekä Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen ja EU-tuomioistuimen tuomiot säätelevät niitä melko tarkkaan. Kansallisista yksityiskohdista ei saisi tehdä kynnyskysymystä, kun yhteinen hallittu menettely olisi kaikille nykyistä parempi.

Toinen vielä vaikeampi haaste on, että mihin ulkorajakeskuksessa turvapaikan saavat ohjataan. Nyt ollaan koko viimeisen viiden vuoden kiistelyn ytimessä. Kärjistetysti voi sanoa, että Kreikka ja Italia syyttävät muita siitä, ettemme me ota kohtuullista osaa heille Välimeren yli tulevista turvapaikanhakijoista ja me syytämme heitä siitä, että rikkovat sääntöjä antamalla monien hakijoiden jatkaa seuraaviin maihin rekisteröimättä heitä hakijoiksi maihinnousuvaltiossa.

Ulkorajakeskuksissa tapahtuvan turvapaikkavalinnan kohdalla pitäisi uskaltaa nähdä ratkaiseva ero. Tässä emme jakaisi jäsenmaihin hakijoita, joista merkittävä osa voi saada kielteisen päätöksen ja jäsenmaalle jää vaikeus heitä palauttaa. Sen sijaan jakaisimme vastuuta vainoa paenneista turvapaikkaan oikeutetuista. Väitän, että heidän määränsä ei ole pelkojen syy, vaan hallitsemattoman tuntuinen hakijoiden liikkuminen ja tieto, että moni ei täytä pakolaisen kriteereitä, mutta heitä ei pystytä palauttamaan. Riittääkö meillä poliittista johtajuutta valita ripaus yhteisvastuuta turvapaikkaan aidosti oikeutetuista silloin, kun ensimmäinen ulkorajavaltio joutuisi muutoin yksin majoittamaan kohtuuttoman paenneiden määrän? Jos vastaamme tähänkin kielteisesti, en näe mahdollisuutta luoda Euroopan yhteistä, kriisin kestävää turvapaikkajärjestelmää.

Kolmas haaste koskee sitä, mitä ulkorajakeskuksissa tehtäisiin heille, joiden osalta turvapaikan kriteerit eivät täyty. Turvapaikkajärjestelmän korjaamisen keskeinen edellytys on, että he eivät voi ilman oleskelulupaa siirtyä EU:n alueelle. Palautukset pitää pystyä hoitamaan. Eilisessä neuvostossa käsittelimme paluudirektiivin muutoksia, jotka tehostaisivat menettelyjä. Toivottavasti saamme ne vielä tänä talvena läpi.

Eilisessä sisäministereiden neuvostossa konkreettisena pääasiana oli komission ehdotus perustaa 10 000 hengen yhteinen raja- ja merivartiosto. 6 miljardin euron yhteinen rakenne on tarpeeseen nähden kohtuuttoman massiivinen, mutta ehkä komissio on tietoisesti jättänyt neuvotteluvaraa yliampuvalla mittaluokalla.

Mittaluokkaa olennaisempaa on minusta se, mihin ongelmaan Frontexin moninkertaistaminen todella vastaa. Välimeren ongelma ei tällä hetkellä niinkään ole rajavartiovoimien puute. Veneet kyllä tavoitetaan pääsääntöisesti jo merellä. Jos halutaan perustaa massiivinen rajavartiojoukko, jotta voidaan sanoa, että tällä me ratkaisemme ongelmat vaikkei niin tapahdukaan, se on väärin ja vaarallista peliä eurooppalaisten luottamuksella.

Mutta jos EU:n rajavartiostosta kehkeytyisi ydin sille, että erityisen paineen alle osuvalle ulkorajalle perustettaisiin EU:n toimesta turvapaikanhaun ulkorajakeskukset ja alettaisiin EU:n toimesta hoitaa hakukäsittelyä, silloin tässä voi olla avain ratkaisevaan siirtoon.

Komission ehdotuksessa on jo piirteitä tästä, mutta ulkorajakeskusten perustamiseen ja pyörittämiseen liittyvä rooli on sivuosassa. Sitä ja palautusten tehostamiseen liittyvää kyvykkyyttä pitää ehdotuksen painopisteissä vahvistaa niin resurssien jaon kuin toimivallan osalta. Mietimme ensi viikolla tarkemmin Suomen kantaa ehdotukseen ja koitamme pitkän ulkorajan valtiona ottaa kokoamme isomman äänen asian jatkokäsittelyssä.

Mykkänen ja Häkkänen: Tyttöjen sukuelinten silpominen on törkeä pahoinpitely

Tyttöjen sukuelinten silpomisen vastaista ennaltaehkäisevää ja neuvovaa työtä on tehty Suomessa jo lähes 20 vuotta. Silti viime vuonna Fenix ry:n tekemän selvityksen mukaan Suomessa ei ollut ainuttakaan tapausta, jossa uhri tai joku toinen henkilö olisi tehnyt rikosilmoituksen tyttöjen silpomisesta. Ei, vaikka samaan aikaan tutkimuksessa tuotiin esiin suomalaisia naisia ja tyttöjä, joiden sukuelimet oli silvottu vanhempien kotimaassa ja viitteitä teoista oli myös Suomessa. Tilanne ei ole vuodessa muuttunut. Tähän on tultava muutos.

Tarvitsemme tehokkaampia toimia. Yksi keskeinen tavoite on varmistaa ammattihenkilöstön osaaminen ja säädettyjen toimivaltuuksien käyttäminen. Terveydenhuollossa ja lastensuojelussa on otettava silpominen puheeksi entistä herkemmin ja ilmoitettava siitä muille viranomaisille. Silpomisista ilmoittaminen ei ole eikä saa olla vapaaehtoista tai harkinnanvaraista, vaan aina ammattilaista velvoittavaa.

Aiheesta näyttää liikkuvan myös väärää tietoa. Silpomisen rangaistavuudesta ei saa vallita minkäänlaista epäselvyyttä: silpominen ja sen valmistelu, yritys ja jopa avunanto on jo nykyisen lainsäädännön mukaan rangaistavaa. Tyttöjen sukuelinten silpominen on Suomessa rangaistavaa törkeänä pahoinpitelynä, ja törkeästä pahoinpitelystä voidaan tuomita jopa 10 vuoden rangaistus. Näin on myös siinä tapauksessa, että teko toteutetaan Suomen ulkopuolella. Pahoinpitelyjen on edettävä syytteistä tuomioihin asti. Pahoinpitely kodin seinien sisälläkin on aina virallisen syytteen alainen rikos.

Tyttöjen sukupuolielinten silpomisen ehkäisy edellyttää tiedon levittämistä siitä, että kyseessä on rangaistava teko. Tarvitaan myös tiivistä yhteistyötä vanhempien kanssa. On tärkeää katkaista vanha ja haitallinen uskomus, jonka mukaan tyttöjen sukupuolielinten silpominen olisi perheen velvollisuus ja tytön maineen ja tulevaisuuden kannalta tärkeää. Jotta tieto leviää, niiden yhteisöjen vaikuttajat, joissa silpomista tapahtuu, ovat keskeisessä asemassa.

Sosiaali- ja terveysministeriö (STM) on käynnistänyt valmistelun, jossa laaditaan uusi naisten ja tyttöjen sukuelinten silpomisen estämisen toimintaohjelma. Edellinen ohjelma oli voimassa 2012–2016. STM kehittää myös koulutusta, jotta ammattilaiset oppivat työssään ottamaan silpomisen puheeksi ja ovat tietoisia heitä koskevista ilmoitusvelvollisuuksista.

Se, että silpomiseen ei puututa riittävästi, heijastelee laajemminkin yhteiskunnassa vallitsevaa asennetta perheväkivaltaan. Kynnys puuttua perheenjäsenen toiseen kohdistamaan fyysiseen, seksuaaliseen tai psyykkiseen väkivaltaan tai sen uhkaan on korkea. Tarvitsemme asennemuutosta. Mitään perheen seinän sisällä tapahtuvaa pahoinpitelyä ei saa katsoa läpi sormien.

Tänään kansainvälisenä tyttöjen oikeuksien päivänä vetoamme, että jokainen veisi tietoa eteenpäin omissa yhteisöissään siitä, että tyttöjen sukuelinten silpominen on jo nyt törkeä pahoinpitely ja siihen syyllistyneet tulee saada vastuuseen teoistaan. Syyllisten saaminen vastuuseen edellyttää havaittujen tekojen ilmoittamista poliisille. Näiden tekojen ennaltaehkäisyyn tarvitaan tekojen rangaistavuutta koskevan tiedon lisäämistä, johon voimme yhdessä osallistua.

Kai Mykkänen, sisäministeri @KaiMykkanen
Antti Häkkänen, oikeusministeri @anttihakkanen

Korjattu aselakiesitys tänään eduskuntaan

Tänään annoimme eduskunnalle hallituksen esityksen ampuma-aselaista. Saimme kesällä paljon lausuntopalautetta ja yhteydenottoja silloisesta luonnoksesta. Lakiesitykseen tehtiin niiden perusteella paljon muutoksia. Pohjana on jo aiemmin hyväksytty Euroopan unionin yhteinen asedirektiivi. Sen suoria määräyksiä emme voi ohittaa, mutta kansallisen lain valmistelussa olemme pitkän työn tuloksena löytäneet suomalaisen aseharrastuksen ja asiallisen aseiden käytön kannalta kohtuulliset ratkaisut lähes joka tilanteeseen. Näin uskaltaisin tämän päivän version myötä väittää.

Suomelle oli jo direktiiviä neuvoteltaessa tärkeää varmistaa eurooppalaisittain harvinaisen laajan ampumaurheilun, metsästyksen sekä reserviläistoiminnan edellytykset. Olen pitänyt näitä myös omina tavoitteinani valmistelun edetessä. Uskon, että nyt muutettu esitys on näiden tavoitteiden mukainen ja siihen voidaan harrastajapiireissä olla tyytyväisiä.

Mikä tänään on toisin kuin kesän versiossa?

Ensinnäkin. Olemme löytäneet tavan muotoilla laki siten, että ennen vuoden 2017 kesäkuuta (direktiivin voimaantulo) hankitut aseluvat ovat myös uuden lain aikana sellaisenaan voimassa ja tämä koskee myös noihin aselupiin laillisesti kuuluvia isoja latauslaitteita. Päähuoli eli pelko pitkien lippaiden kiellosta ratkeaa useimmilla harrastajilla jo tätä kautta.

Toiseksi. Laajensimme pitkällä lippaalla käytettävän puoliautomaattikiväärin saamisen kriteereitä jo lausuntokierrokselle lähetetyssä versiossa. Sanamuodot jättivät lausuntopalautteen perusteella kuitenkin epäselvyyksiä, joten tarkensimme esitystä edelleen näiltä osin. Nyt esityksessä puhutaan yksiselitteisesti sijoituskelpoisista. Samassa yhteydessä esityksen perusteluista poistettiin reserviläispoikkeuksen osalta maininnat yläikärajoista, joilla viitattiin nykyiseen asevelvollisuuslakiin. Puolustusvoimat voi nyt halutessaan puoltaa myös yli 60 vuotiaan hakemusta isolla latauslaitteella varustettuun reserviläiskivääriin. Lisäksi esitystä muutettiin siltä osin, että reserviläispoikkeuksen alaista aktiivisuuden osoittamista voi osittain korvata Maanpuolustuskoulutusyhdistyksessä tapahtuvan harjoittelun ja MPK:n ampumakokeen lisäksi muulla reserviläistoiminnalla, esim. reserviläisjärjestössä tapahtuvalla harjoittelulla. Myös lyhyellä lippaalla tehty harjoittelu riittää pitkän lippaan aseen hakemuksen aktiivisuuden osoituksessa.

Kolmas merkittävä muutos liittyy niin sanottuihin “yksinäisiin” pitkiin lippaisiin. Tänään annetussa esityksessä isokokoisten latauslaitteiden luvanvaraisuus ei koske toimintakelvottomia laitteita, eikä latauslaitteita, jotka on valmistettu sarjatuliasemalliin, jonka valmistus on alkanut ennen vuotta 1946. Näin suuri osa muisto- ja koriste-esineistä jäisi sääntelyn ulkopuolelle. Esimerkiksi Puolustusvoimien varastostaan myymiä Suomi-konepistoolin rumpu- ja tankolippaita ei jatkossakaan lasketa luvanvaraisiksi lippaiksi, ja niitä voi säilyttää kotonaan vapaasti.

Neljäs iso muutos liittyy yhteisölupiin, joista saimme vielä syyskuussa lisätietoa muiden maiden soveltamiskäytännöistä. Nyt esitykseen on sisällytetty mahdollisuus yhteisöille saada aselupia B-lupien lisäksi myös A-luokan eli pitkän lippaan kanssa käytettäväksi tuleviin aseisiin ampumaurheilukoulutustarkoitukseen, kuten sovellettuun reserviläisammuntaan (SRA). Reserviläispoikkeus on direktiivissä rajattu luonnollisiin henkilöihin, mutta reserviläisjärjestöt voivat siis hakea uusia A-luokan lupia ampumaurheiluperusteella, kuten tähänkin asti.

Myös ampumaurheilijat voivat saada yksilöinä luvan itselataaviin kertatuliaseisiin isoilla latauslaitteilla ja erityisen lyhyisiin puoliautomaattisiin aseisiin.

Muihin erityisen vaarallisiin aseisiin kuten räjähteisiin ja sarjatuliaseesta muutettuihin aseisiin ei lupia näillä harrastusperusteilla myönnettäisi. Jo tällä hetkellä kyseiset aseet ovat olleet pääosin kiellettyjä eikä niitä harrastajien mukaan käytetä ampumaurheilu- ja reserviläistoiminnassa. Nykyiset, poikkeuksellisesti myönnetyt luvat säilyisivät kuitenkin näiltäkin osin voimassa.

Lisäksi teimme suuren joukon muita pienempiä, mutta harrastajien kannalta merkittäviä muutoksia. Esimerkiksi aseen lainaamisen ilmoitusvelvollisuus koskisi jatkossa vain yli 30 päivän laina-aikoja, ei yli 10 päivän. Harrastuksen osoittaminen 5 vuoden välein koskisi vain uusia lupia ja menettelyn keveys on perusteluissa varmistettu: esimerkiksi metsästäjällä metsästyskortin voimassaolo riittää. Lisäksi sekä harrastuksen osoittaminen että ilmoitusvelvollisuus otettaisiin käyttöön vasta, kun asetietojärjestelmä saadaan käyttöön, jolloin ilmoitus on harrastajille mahdollisimman helposti toteutettava. Keräilyaseisiin ei aseteta automaattista ampumakieltoa vaan säädökset jätetään näiltä osin muuttumattomaksi eli kiellosta päätetään tapauskohtaisesti.

Lausunnolle lähteneessä versiossa oli lisäksi muutoksia, joilla kertatulta ampuville puoliautomaattiaseille pitkällä lippaalla asetettiin vastaavat rajoitukset kuin käsiaseille. Nyt nämä pykälät on muutettu vastaamaan kertatulta ampuvien puoliautomaattiaseiden rajoituksia lyhyellä lippaalla. Näin ollen A-luokan aseeseen reserviläispoikkeusperusteella voi saada luvan 18-vuotiaasta lähtien (ikäraja laskettu 20 vuodesta), aktiivisuutta vaaditaan 12 kk, ei 24 kk ajan ennen luvan myöntämistä ja lupa myönnetään toistaiseksi voimassaolevaksi eikä viideksi vuodeksi määräaikaisena.

Jo lausunnoille lähteneessä versiossa löydettiin myös paljon hyvää ja näiden osalta esitys säilyi entisellään. Reserviläistoiminta mainitaan uutena harrastusperusteena lain perusteissa B-lupia haettaessa, MPK:n sotilaallisten valmiuksien koulutuksessa (ns. sotva-koulutus) voidaan jatkossa antaa myös aseellista koulutusta ja esimerkiksi lyhyiden aseiden määritelmä yhtenäistettiin eurooppalaisten standardien mukaiseksi. Pitkän lippaan luvissa aidosti aktiivinen reserviläisharrastus muodostuu uutena kuviona keskeiseksi väyläksi. Kokonaisuutena uskon, että laki saattaa jopa vahvistaa reserviläisharrastuksen vetovoimaa ja alalla aktiivista isänmaallista työtä tekevien järjestöjen asemaa.

Kiitän erityisesti reserviläis- ja ampumaurheilujärjestöjä rakentavasta dialogista viimeisen puolen vuoden ajan. Nyt viimeistely ja varsinainen lain säätäminen siirtyvät eduskuntaan.

Mielipiteenilmaisun vapaus ja vastuu

Mielenosoittamisen, vihapuheen ja jopa väkivaltaisen käyttäytymisen raja-aidat ovat tuntuneet viime kuukausina heiluneen eräissä Euroopan maissa näkyvästi. Ilmiö on huolestuttava. Tervettä on, että huolta esiintyy myös kansalaisyhteiskunnassa. Esimerkikkinä mainittakoon Uuninpankkopojan blogi ja sen pohjalta minulle tehdyt vetoomukset.

Väkivaltaan ja laittomiin uhkauksiin mielenosoittamisen varjolla on oltava nollatoleranssi. Ennalta ehkäisevät kiinniotot ja vastaavat on tehtävä suhteessa neutraaliin uhka-arvioon – mitään ryhmää säästämättä tai suosimatta. Samalla on oltava tarkka mielipiteen ilmaisun vapauden suhteen. Muutoin uhraamme omat arvomme, lisäämme ääriainesten ulkopuolisuuden tunnetta ja madallamme kynnystä astua rikosten puolelle.

Suomessa vallitsee sananvapaus ja oikeus mielipiteen ilmaisuun, jotka ovat ehdottoman kiinnipitämisen arvoisia asioita. Yhteiskunnassamme voidaan käydä avointa keskustelua ja esittää julkista kritiikkiä – myös vallankäytöstä. Demokraattisena yhteiskuntana meillä on lisäksi monia mahdollisuuksia vaikuttaa poliittiseen päätöksentekoon. Perinteisten tapojen, kuten vaaleihin osallistumisen ja äänestämisen lisäksi, osa kansasta osallistuu vaikuttamiseen myös mielenilmausten ja erilaisten protestien muodossa. Tämä on osaltaan myös merkki aktiivisesta kansalaisyhteiskunnasta.

Samaan aikaan yhden henkilön tai ryhmän mielipiteen ilmaisu ei saa vaarantaa muiden turvallisuutta tai perusoikeuksia, kuten henkilökohtaista vapautta ja koskemattomuutta tai yksityiselämän suojaa. Siksi kunnianloukkauksista, yksityisten tietojen levittämisestä, väkivaltaan yllyttämisestä tai vaikkapa kansalaistottelemattomuudesta seuraa sanktioita.

Sunnuntaina 18.8. järjestettiin Turussa sekä uusnatsijärjestöjen mielenosoituksia että niiden vastaisia, antifasistisia mielenilmauksia. Jälkeenpäin on esitetty ihmettelyjä ja kysymyksiä siitä, miksi äärioikeiston kokouspaikaksi sallittiin oikeusvaltion kannalta niin keskeinen sijainti, miksi erityisen väkivaltaisia äärioikeistoon kuuluneita henkilöitä ei otettu etukäteen kiinni, miksi oikeusvaltion periaatteita kyseenalaistavia puheita sallittiin ja miksi uusnatsijärjestöjen mielenosoituksille annettiin ylipäätään lupa.

On totta, että poliisilla on oikeus muun muassa päättää mielenosoitusten järjestämispaikasta ja estää henkilöitä, jotka selkeästi voisivat aiheuttaa vakavia järjestyshäiriöitä, osallistumasta mielenilmauksiin. Kynnys näille toimille on kuitenkin pidettävä erittäin korkeana, jottei turvaamistoimista tule hiljentämistoimia.

Olen monien muiden tavoin seurannut huolestuneena äärioikeiston nousua Euroopassa. Tällä perusteella emme kuitenkaan Suomessa saa edistää muualla maailmassa yleistynyttä ilmiötä  sananvapauden ja demokratian rajoittamisesta.

Poliisin tehtävä on turvata myös kaikkien kansalaisten perustuslain mukaiset oikeudet ilmaista, julkistaa ja vastaanottaa tietoja, mielipiteitä ja muita viestejä, järjestää kokouksia ja mielenosoituksia sekä pyrkiä muutenkin omalta osaltaan edistämään yksilön mahdollisuuksia osallistua yhteiskunnalliseen toimintaan ja vaikuttaa itseään koskevaan päätöksentekoon.

Siksi, niin kauan kuin järjestöä ei ole tuomioistuimen päätöksellä määritelty laittomaksi, ei kokoontumisia voida kieltää. Siksi mielenosoitusten pitopaikan ja kulkueiden reittien rajoitusten täytyy perustua kokonaisturvallisuus- ja tilannearvioon, ei esimerkiksi paikan symboliseen merkitykseen. Siksi rikoksen tunnusmerkistön täyttäviä puheita ei voida etukäteen sensuroida, vaan niistä rangaistaan jälkikäteen. Ja siksi poliisin kiinniottojen ja joukkoliikennetarkistusten täytyy perustua perusteltuihin epäilyihin tai ennakko- ja tiedustelutietoihin, ei mielenosoittajien mielipiteisiin tai “mutuun”.

Ennaltaehkäiseviin kiinniottoihin ei vaikuta itse järjestö, vaan järjestössä toimivien henkilöiden taustojen ja aiemman käyttäytymisen perusteella tehty turvallisuusarvio. Tällä kertaa vakavimmat epäilyt sattuivat kohdistumaan yksittäisiin antifasististen piirissä toimiviin henkilöihin.

Suomeen pakenevat töihin

Edellisten viiden vuoden aikana työn perässä Suomeen muuttaneista 90 prosenttia on edelleen töissä – siis selvästi useampi kuin kaikista Suomen työikäisistä. Vainon takia turvapaikan saaneiden kohdalla tilanne on toinen.

OECD kokoaa viime viikolla julkaistussa raportissaan kiinnostavia havaintoja, joita ei pidä puolustelemalla sivuuttaa vaan tarttua syihin. Suomessa kotouttaminen painottuu liikaa siihen, että ensin opetellaan suomen kieltä, sitten hankitaan ammattipätevyyden tuottava koulutus ja vasta sitten mennään töihin. Muutaman vuoden takaisen aineiston mukaan 40 prosenttia tulijoille laadittavista kotoutumissuunnitelmista sisältää vain kieliopintoja.

Hyvä, jos opitaan edes se kieli. Vai opitaanko? Vuotta 2016 koskevan analyysin mukaan neljä viidestä ei suomen kurssien päättyessä saavuta tavoiteltua kielitaitoa, joka on vaatimuksena ammattikoulutukseen siirtymisessä. Kielitaitovaatimusta on osin höllennetty, minkä johdosta suurin osa siirtyy koto-koulutuksesta ammatilliseen koulutukseen, vaikka menestyminen kielitaidon puutteen vuoksi on hyvin vaikeaa. Vain kaksi sadasta siirtyy suoraan työelämään, vaikka kielitaito voisi riittää useissa työtehtävissä.

Liian moni myös ajautuu jäämään kotiin. Suomeen paenneita ja heidän kanssaan työskenteleviä jututtaessa viesti on yleensä, että varsin harva tullessaan arvelee voivansa elää Suomessa tukien varassa pitkään – tai edes sitä haluaa. Tuet tulevat yllätyksenä. Silti hyvää tarkoittava asumisperusteinen sosiaaliturva yhdistettynä työnhakuvelvoitetta katkovaan kokoutumiskoulutusten sarjaan saattaa välillä kotouttaa työttömäksi. Se on karhunpalvelus Suomelle ja Suomeen paenneille.

Erityinen haaste koskee naisia kulttuureista, joissa naisten työssäkäynti kodin ulkopuolella ei ole yleistä. Vanhempainrahat ja pitkät kotihoidontukijaksot kannustavat naisia ja heidän lapsiaan pysymään pitkään kotona. Nämä lapset tarvitsisivat varhaiskasvatusta muiden lasten seurassa enemmän kuin kukaan muu.

Hallitus on työministeri Jari Lindströmin johdolla tarttunut kotouttamisen pulmiin oikeansuuntaisesti. Esimerkkinä voi mainita ns. SIB-hankkeen, jossa yksityinen palveluntarjoaja hoitaa kotoutumispalveluita ja ohjaa henkilöitä työelämään ja valtio maksaa palveluntarjoajalle vain tulosten perusteella.

Valitettavasti keskustelut monen kotoutumisen piirissä työskentelevän kanssa tuovat esiin myös järjestelmämme huonoja puolia. Koto-koulutuksilla on oma arvonsa, mutta koulutukseen osallistuminen ei saisi johtaa tilanteisiin, joissa henkilö sen perusteella kieltäytyy työstä. Työ olisi parasta kotoutumista ja kielen harjoittelua.

Nyt on loppukirin aika tämän hallituksen osalta. Uskon, että yhdessä Lindströmin kanssa voimme vielä sujuvoittaa töihin ohjaamista tämän vaalikauden aikana. Ruotsi ja Tanska ovat työskennelleet pitkään paljon suurempien turvapaikan saaneiden määrien parissa. Tanska on korostanut nopean työllistymisen ensisijaisuutta jo pitkään. Ruotsissa mennään myös tähän suuntaan.

Muutos vaatii toki myös työnantajilta ja työyhteisöiltä sitä, että on normaalia, etteivät kaikki työpaikalla osaa kunnolla suomea – ainakaan aluksi. Tarvitsemme ensi vuosikymmenellä kymmeniä tuhansia työperäisiä maahanmuuttajia, jotta eläkkeet ja terveyspalvelut pystytään maksamaan ilman veronkorotuksia.

Kai Mykkänen
Sisäministeri

Asylum without uncontrollable border crossing?

An elephant has been in the room for a while now already. Everybody senses its breath, but nobody dares to say anything. This is how I would describe the atmosphere in the EU Justice and Home Affairs Council. However, the irritation towards the elephant has been rising lately. The willingness to face the elephant was one of the only things uniting different camps in the Council.

With the elephant, I refer to the paradox at the core of the current asylum system. It forces asylum seekers to cross the EU border illegally with the help of smugglers. Only then can they use their legal right to seek an asylum.

I am not blaming the people seeking refuge. I blame the system. Smugglers earned over 4 billion euros in 2015 alone according to some estimates. The role of the smugglers makes the whole phenomenon difficult to control and leads to thousands of people drowning in the Mediterranean.

The problem is the elephant, but still many are aiming next to it. This week Ministers from France and Germany called for an increase of 10 000 new workers for Frontex, The European Border and Coast Guard Agency. I have nothing against Frontex, on the contrary. However, bolstering Frontex will not stop illegal immigration if we do not change the very rules of asylum seeking.

At worst, we feed the wallets of the smugglers. Asylum-seekers will pack into weaker and fuller boats when they trust that Frontex will eventually save them and bring them to Europe. And of course they should be saved if they have been pushed into the situation that they end up in the ocean.

The elephant or Merkel?

The German government crisis and the harsh actions by the new Italian government have led to an unprecedented escalation of the European asylum discussion. This summer might turn out to be a point of discontinuity in asylum policy. If next weeks European Council cannot come up with a clear direction, Angela Merkel’s 13 year chancellorship might be at stake in early July. More importantly for the longer term, the era of EU without internal borders may come to an end – at least in its current form.

Unilateral solutions by the Member States would lead to a situation where states with external borders could face pressure and extortion from their neighbours in border control issues; Greece with Turkey, Italy with Tunisia and Libya, Spain with Morocco, Finland with Russia, Poland with Belarus, and Hungary with Serbia and Ukraine. I recommend strategic thinking on this topic in every EU country’s capital. We truly need a common EU solution.

The Commission’s answer so far has been a seven-part legislation package on a common European asylum system, which we went through in the Justice and Home Affairs Council a couple of weeks ago. At the core of the package is, on one hand, to require more responsibility from the country of first entry to block further movement into other EU states. On the other hand, the package attempts to create an automatism to help the country of first entry in situations of large scale influx of people – including automatic relocations to other Member States as an last resort option.

These proposals should be adopted with some changes. However, they do not provide for sufficient tools for the EU leaders to reach consensus next week. The only road to an agreement might be to search for “new type of glue” that would bring together the opposing camps which are, for a reason or another, unhappy about the compromise presented by the Commission and the Presidency. In my opinion, this new glue could be found by facing the elephant and taming it into a new system which would allow for protection for a considerable number of people, which would be more humane to the most vulnerable – and create much less chaos.

More security, less chaos

Facing reality is the start of wisdom. A good asylum system has to be based on these starting points:

  1. Refuge should be given to those who are in risk of personal persecution and are in a particularly
    vulnerable situation.
  2. Large differences in living standards, a generous residency-based social security and free entry
    to a country cannot coexist. The steep differences in living standards at the outer borders of Europe
    has remained a long-standing fact regardless of development cooperation.
  3. The number of people crossing the border in relation to the size of the receiving country inevitably
    turns into a target variable – if the amount of asylum-seekers increases.

The first principle is rather widely accepted. The logic of personal persecution is also the healthy core of our current asylum system, but providing protection to the most vulnerable, is not achieved very well. A person seeking refuge over state borders needs funds to pay smugglers and also to be in good enough physical shape to make the difficult travel.

The second principle is quite commonly accepted regardless of who you are talking to. Also in this case, the blame should not be put on the asylum-seekers. It is fully understandable to try to seek a better life. If everyone was to receive residency, Europe might see hundreds of millions of people arriving. In practise, integrating them all on the legal labour market in a sufficiently quick manner would be impossible. On my behalf, work-based immigration is welcomed in Europe. For that we have processes for work-related residence permits.

The third principle is something that should not to be said out loud. In reality every European country is worried of vast amounts of asylum-seekers pouring over their borders and is therefore trying to reach agreements with their neighbours to limit these streams. We are talking about preventing illegal border crossings here. In reality we simultaneously restrict people from using their legal right to seek refuge. Societies getting scared in face of large flows of asylum-seekers has united very different kinds of democracies in the last three years – from Italy to Sweden and Netherlands to Hungary.

In the light of the three aforementioned principles, the current model of cross-border asylum seeking is a poor one pretty much for everybody. The poorest and the most vulnerable don’t reach Europe as a rule. Smugglers benefit and thousands of people die en route. Illegal border crossing and criminal smuggling makes the process feel uncontrolled. As a result Europeans are willing to take less refugees in real need of help to Europe than they would if the mechanism would generate less fear.

Straight from camps

Rationally it would be more beneficial for everyone to move the emphasis from cross-border asylum seeking to refugees taken straight from refugee camps. Some countries are planning to establish processing centres outside of EU, others speak of deportation centres. Such whole new mechanisms would not necessarily be needed. We already have the system of quota refugees. For example Finland takes 750 and Sweden 5000 quota refugees this year. Overall, the EU takes nowadays approximately 25 000 quota refugees.

What if we were to bring in ten times more quota refugees in to EU, and at the same time restrict cross-border asylum seeking only to certain exceptions? This level of quarter of a million quota refugees would correspond to the annual influx of asylum-seekers in the early 2010’s. It would be less than a quarter of the people that arrived in 2015. All of them would be granted an asylum when chosen straight from refugee camps. This would compare to the current situation where only about half of the seekers are actually granted asylum. Most essentially, the influx of refugees would not cause disorder and we would avoid problem of trying to send back the people who were received a negative decision.

The package could include a common EU quota of refugees and a mechanism to fund the system together – at least in parts. Naturally, there will not be a consensus on this unless we simultaneously and substantially limit cross-border asylum seeking.

The current asylum system is based on the 1951 UN Refugee Convention. It has been further developed by the European Convention of Human Rights and by case law of the European Court of Human Rights. I have heard varying opinions on whether replacing cross-border asylum seeking with quota refugees would breach international treaties or their interpretations. I won’t act as a judge here, but it’s people who write and interpret these treaties. Therefore changing these is possible.

The origin of the 1951 convention was the refugee crisis following WWII and the attempt to handle the situation based on common rules. The system was not designed for widespread refuge seeking from outside of Europe. If in this current situation it would be better for all that Europe were to declare to increase ten-fold the amount of its quota refugees and to limit cross-border asylum seeking only to exceptions, we as people should be able to find proportionate ways to make this happen.

Kai Mykkänen
Minister of the Interior of Finland

Turvapaikkoja ilman hallitsematonta rajanylitystä?

Huoneessa on elefantti, jonka hengityksen kaikki tuntevat, mutta johon ei uskalleta puuttua. Näin kuvailisin tunnelmia EU:n sisäministerien neuvostossa. Paitsi että nyt ärtymys elefanttia kohtaan tuntuu nousevan. Tahto sen haastamiseen oli kesäkuun alun kokouksessamme ainoita eri leirejä yhdistäviä asioita.

Elefantilla tarkoitan turvapaikkajärjestelmän ytimessä olevaa paradoksia. Pakotamme turvan hakijan ensin laittomaksi rajanylittäjäksi, joka joutuu tulemaan Eurooppaan rikollisen salakuljettajan avulla. Vain siten pääsee käyttämään laillista oikeuttaan hakea turvapaikkaa.

En syytä turvan hakijaa, vaan järjestelmää. Salakuljettajien on arvioitu tienanneen noin 4 miljardia euroa yksistään vuonna 2015. Salakuljettajien rooli tekee koko ilmiöstä vaikeasti hallittavan ja johtaa tuhansien ihmisten hukkumiseen Välimerellä.

Ongelma on elefantissa, mutta on helpompi ampua sen viereen. Viimeksi eilen Ranskan ja Saksan hallitusten yhteiskokouksen jälkeen kummankin maan johtajat korostivat kymmenen tuhannen hengen lisäystä yhteiseen ulkorajavalvontaan eli Frontexiin. Minulla ei ole mitään Frontexia vastaan, päinvastoin. Mutta siihen panostaminen ei estä laitonta maahantuloa, jos ei muuteta turvapaikan hakemisen sääntöjä.

Pahimmillaan ruokitaan lähinnä salakuljettajien katetta. Turvan hakijat suostuvat heikompiin ja täydempiin veneisiin, kun tiedetään Frontexin pelastavan mereltä ja vievät Eurooppaan. Ja tietenkin pitääkin pelastaa, jos on ajettu ihmiset siihen tilanteeseen, että he siellä meressä ovat.

Elefantti vai Merkel?

Saksan hallituskriisi ja Italian uuden hallituksen rajut toimet ovat yllättäen kärjistäneet Euroopan turvapaikkakeskustelun. Taitaa olla käsillä EU:n yhteisen maahanmuuttopolitiikan kohtalon kesä. Jos Eurooppa-neuvosto ei löydä suuntaviivoja ensi viikolla, Angela Merkelin 13 vuoden kausi Saksan liittokanslerina uhkaa katketa heinäkuun alussa. Pitkällä aikavälillä merkittävämpää on, että samalla todennäköisesti päättyy sisärajattoman EU:n aikakausi – ainakin nykymuodossa.

Jäsenmaiden sooloratkaisut johtavat siihen, että ulkorajavaltiot ovat rajajärjestelyissään jatkuvasti naapureiden painostuksen ja kiskonnan kohteina: Kreikka Turkin, Italia Tunisian ja Libyan, Espanja Marokon, Suomi Venäjän, Puola Valko-Venäjän sekä Unkari Serbian ja Ukrainan. Suosittelen miettimään tätä strategisesti kunkin mainitun EU-maan pääkaupungeissa. Todellakin tarvitsemme EU:n yhteisen ratkaisun.

Komission vastaus huutoon on ollut seitsemänosainen lainsäädäntöpaketti Euroopan yhteisestä turvapaikkajärjestelmästä, jota sisäministereiden neuvostossa puimme. Sen kuuma pihvi on toisaalta vahventaa ensimmäisen vastaanottajavaltion vastuuta estää vapaa kulku eteenpäin Euroopassa ja toisaalta luoda automatiikka, jolla suuren vyöryn kohdalla ensimmäistä vastaanottajavaltiota autetaan, mukaan lukien automaattiset jälleensijoitukset muihin maihin viimeisenä keinona.

Käsittelyssä olevat ehdotukset kannattaa paranneltuina hyväksyä. Ne eivät kuitenkaan anna riittäviä eväitä Euroopan johtajille päästä ensi viikolla yksimielisyyteen. Ainoa tie ratkaisuun voi olla hakea pakettiin ihan uutta liimaa, joka yhdistäisi eri leirejä, jotka ovat eri syistä tyytymättömiä komission ja puheenjohtajamaan pöydällä olevaan kompromissiin. Minusta liima voisi löytyä siitä, että tartutaan elefanttiin ja kesytetään se sellaiseksi, joka tuottaa suunnilleen nykyiseen tapaan turvapaikkoja, mutta enemmän inhimillisyyttä haavoittuvimmille ja vähemmän kaaosta.

Enemmän turvaa, vähemmän kaaosta

Tosiasioiden tunnustaminen on kaiken viisauden alku. Hyvän turvapaikkajärjestelmän on vastattava seuraaviin lähtökohtiin:

  1. Turvaa tulee antaa niille, joita uhkaa henkilökohtainen vaino ja jotka ovat erityisen haavoittuvassa asemassa.
  2. Suuret elintasoerot, korkea asumisperusteinen sosiaaliturva ja vapaa maahantulo eivät voi olla voimassa yhtä aikaa. Euroopan ulkorajoilla vallitsevat elämänlaadun jyrkät erot ovat kehitysyhteistyöstä huolimatta pitkäaikainen tosiasia.
  3. Rajanylittäjien määrä suhteessa vastaanottavan maan kokoon muodostuu väistämättä tavoitemuuttujaksi, jos turvapaikanhakijoiden määrä kasvaa.

Ensimmäinen periaate lienee laajasti hyväksytty. Henkilökohtaisen vainon logiikka on myös nykyisen turvapaikkalainsäädännön terve ydin. Turvan kohdentaminen erityisesti haavoittuvimmassa asemassa oleville ei nykyisin onnistu kovin hyvin. Rajan yli turvaa hakeva tarvitsee varoja salakuljettajille maksamiseen ja fyysistä kuntoa vaikeaan matkaan.

Myös toinen periaate myönnetään yleensä oikeaksi keskustelukumppanista riippumatta. Tästäkään ei pidä syyttää maahanmuuttajia. On täysin ymmärrettävää tavoitella parempaa elämää. Jos kaikki saisivat oleskeluluvan, Eurooppaan saattaisi muuttaa satoja miljoonia ihmisiä. Käytännössä heidän kotouttamisensa laillisille työmarkkinoille riittävän nopeasti olisi mahdotonta. Suoraan työsuhteeseen tulijat ainakin minä toivotan aina tervetulleiksi. Siihen on työperäisen oleskeluluvan menettely.

Kolmas periaate on tosiasia, jota ei saisi sanoa ääneen. Käytännössä jokainen Euroopan maa on kuitenkin huolissaan suurista rajan yli turvapaikkaa hakevien virroista ja pyrkii sopimaan naapuriensa kanssa niiden rajoittamisesta. Silloin puhutaan laittoman maahantulon estämisestä. Käytännössä samalla estetään tulijoita käyttämästä laillista oikeuttaan turvapaikan hakemiseen. Yhteiskuntien pelästyminen suurten turvapaikanhakijavirtojen ilmestyessä on viimeisen kolmen vuoden aikana yhdistänyt hyvin erilaisia demokratioita aina Italiasta Ruotsiin ja Hollannista Unkariin.

Nykyinen rajan yli tapahtuvan turvapaikanhaun malli on mainittujen kolmen periaatteen valossa aika huono kaikille osapuolille. Köyhimmät ja haavoittuvimmassa asemassa olevat vainotut eivät yleensä pääse Eurooppaan. Salakuljettajat tienaavat ja tuhansia ihmisiä kuolee matkalla. Laittoman rajanylityksen ja rikollisten salakuljettajien osuus tekee prosessista hallitsemattoman tuntuisen. Seurauksena Eurooppa on valmis ottamaan suojiinsa pienemmän määrän hädänalaisia kuin se tekisi jos turvan haun mekanismi synnyttäisi vähemmän pelkoa.

Suoraan leireiltä

Järjellä ajatellen olisi kaikkien kannalta parempi siirtää painopiste suoraan pakolaisleireiltä otettaviin pakolaisiin rajan yli tapahtuvan turvapaikanhaun sijaan. Joissain maissa EU:n ulkopuolelle puuhataan järjestelykeskuksia, toisissa puhutaan pelastuskeskuksista. Välttämättä ei tarvittaisi mitään aivan uutta mekanismia. Meillähän on jo kiintiöpakolaiset. Esimerkiksi Suomi ottaa tänä vuonna 750 kiintiöpakolaista ja Ruotsi 5000. Yhteensä EU ottaa nykyisin noin 25 000 kiintiöpakolaista.

Mitäpä jos kymmenkertaistaisimme EU:n yhteisen kiintiöpakolaisten määrän ja rajoittaisimme turvapaikan hakemisen rajan yli poikkeustapauksiin? Tämä noin neljännesmiljoonan kiintiöpakolaisen taso vastaisi turvapaikanhakijoiden vuosittaista virtaa 2010-luvun alussa. Se olisi alle neljäsosa vuonna 2015 tulleiden turvapaikanhakijoiden määrästä, mutta suoraan leireiltä valikoitaessa kaikki saisivat turvapaikan, kun vuonna 2015 tulleista noin puolet näyttää saavan kielteisen päätöksen. Oleellista olisi, että tulovirta ei tuottaisi hallitsemattomuutta eikä syntyisi kielteisen päätöksen saaneiden palauttamisongelmaa.

Pakettiin voisi kuulua siirtyminen EU:n yhteiseen pakolaiskiintiöön ja sen rahoittamiseen ainakin osin yhdessä. Tästä ei tietenkään päästä sopuun ilman, että samalla rajoitetaan tuntuvasti rajan yli tapahtuvaa turvapaikanhakua.

Turvapaikkajärjestelmä perustuu YK:n pakolaisyleissopimukseen vuodelta 1951. Sitä tarkentaa esimerkiksi Euroopan ihmisoikeussopimus ja Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen oikeuskäytäntö. Olen kuullut eriäviä väitteitä siitä rikkoisiko rajan yli tapahtuvan turvapaikanhaun korvaaminen pakolaisleireiltä otettavilla hakijoilla kansainvälisiä sopimuksia tai niiden tulkintaa. En lähde tuomaroimaan, mutta ihmisethän näitä sopimuksia kirjoittavat ja tulkitsevat.

Vuoden 1951 sopimuksen taustalla oli toisen maailmansodan pakolaiskriisin sääntöperäinen hoitaminen ja erityisesti suhtautuminen puna-armeijan miehittämillä alueilla vainottujen kohtaloon. Järjestelmää ei suunniteltu laajamittaiseen turvan hakuun Euroopan ulkopuolelta. Jos 2000-luvun tilanteessa olisi kaikille parempi, että Eurooppa ilmoittaa kymmenkertaistavansa kiintiöpakolaisten määrän ja rajoittavansa rajan yli hakemisen poikkeustapauksiin, meidän ihmisten pitäisi kyllä löytää oikeasuhtaiset keinot sen tekemiseen.

Kai Mykkänen

Sisäministeri