Artikkelit

Turvapaikanhaun ulkorajakeskukset tie ulos EU:n umpisolmusta?

Olin toissailtana puheenjohtajana Euroopan kansanpuolue EPP:n sisäministereiden illallisella. Yritimme löytää tietä yhteiseen ratkaisuun turvapaikan hakemisen uudistamisessa. Ääripäinä pöydässä maahanmuuttokomissaari Dimitris Avramopoulos ja Unkarin sisäministeri Sandor Pinter.

Koitin omalta osalta testata onko mitään ratkaisumallia, josta olisimme suurin piirtein samaa mieltä. Olimme lopulta yhtä mieltä siitä, että turvapaikanhaku pitäisi keskittää EU:n ulkorajojen yhteyteen perustettaviin yhteisiin turvapaikan hakukeskuksiin. Pitkällä aikavälillä painopiste olisi parasta siirtää suoraan pakolaisleireiltä valittaviin pakolaisiin, mutta EU:n yhteiset hakukeskukset ulkorajoilla voisivat olla ainakin välivaiheen ratkaisu ja ainakin askel oikeudenmukaisempaan ja vähemmän pelkoa Euroopassa ruokkivaan menetelmään.

EU:n yhteisissä ulkorajakeskuksissa on kolme haastetta. Ensinnäkin on vaikea nähdä, että niissä tehtäisiin päätöksiä kaikkien jäsenmaiden turvapaikansaajista niin, että noudatetaan kyseisen ulkorajamaan omia turvapaikkakriteereitä. Toimivalta turvapaikkapäätöksistä pitäisi antaa selkeästi Euroopan turvapaikkavirasto EASO:lle.

Turvapaikkakriteerit ja menettelyt eivät periaatteessa nytkään eroa jäsenmaiden välillä merkittävästi. Direktiivit sekä Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen ja EU-tuomioistuimen tuomiot säätelevät niitä melko tarkkaan. Kansallisista yksityiskohdista ei saisi tehdä kynnyskysymystä, kun yhteinen hallittu menettely olisi kaikille nykyistä parempi.

Toinen vielä vaikeampi haaste on, että mihin ulkorajakeskuksessa turvapaikan saavat ohjataan. Nyt ollaan koko viimeisen viiden vuoden kiistelyn ytimessä. Kärjistetysti voi sanoa, että Kreikka ja Italia syyttävät muita siitä, ettemme me ota kohtuullista osaa heille Välimeren yli tulevista turvapaikanhakijoista ja me syytämme heitä siitä, että rikkovat sääntöjä antamalla monien hakijoiden jatkaa seuraaviin maihin rekisteröimättä heitä hakijoiksi maihinnousuvaltiossa.

Ulkorajakeskuksissa tapahtuvan turvapaikkavalinnan kohdalla pitäisi uskaltaa nähdä ratkaiseva ero. Tässä emme jakaisi jäsenmaihin hakijoita, joista merkittävä osa voi saada kielteisen päätöksen ja jäsenmaalle jää vaikeus heitä palauttaa. Sen sijaan jakaisimme vastuuta vainoa paenneista turvapaikkaan oikeutetuista. Väitän, että heidän määränsä ei ole pelkojen syy, vaan hallitsemattoman tuntuinen hakijoiden liikkuminen ja tieto, että moni ei täytä pakolaisen kriteereitä, mutta heitä ei pystytä palauttamaan. Riittääkö meillä poliittista johtajuutta valita ripaus yhteisvastuuta turvapaikkaan aidosti oikeutetuista silloin, kun ensimmäinen ulkorajavaltio joutuisi muutoin yksin majoittamaan kohtuuttoman paenneiden määrän? Jos vastaamme tähänkin kielteisesti, en näe mahdollisuutta luoda Euroopan yhteistä, kriisin kestävää turvapaikkajärjestelmää.

Kolmas haaste koskee sitä, mitä ulkorajakeskuksissa tehtäisiin heille, joiden osalta turvapaikan kriteerit eivät täyty. Turvapaikkajärjestelmän korjaamisen keskeinen edellytys on, että he eivät voi ilman oleskelulupaa siirtyä EU:n alueelle. Palautukset pitää pystyä hoitamaan. Eilisessä neuvostossa käsittelimme paluudirektiivin muutoksia, jotka tehostaisivat menettelyjä. Toivottavasti saamme ne vielä tänä talvena läpi.

Eilisessä sisäministereiden neuvostossa konkreettisena pääasiana oli komission ehdotus perustaa 10 000 hengen yhteinen raja- ja merivartiosto. 6 miljardin euron yhteinen rakenne on tarpeeseen nähden kohtuuttoman massiivinen, mutta ehkä komissio on tietoisesti jättänyt neuvotteluvaraa yliampuvalla mittaluokalla.

Mittaluokkaa olennaisempaa on minusta se, mihin ongelmaan Frontexin moninkertaistaminen todella vastaa. Välimeren ongelma ei tällä hetkellä niinkään ole rajavartiovoimien puute. Veneet kyllä tavoitetaan pääsääntöisesti jo merellä. Jos halutaan perustaa massiivinen rajavartiojoukko, jotta voidaan sanoa, että tällä me ratkaisemme ongelmat vaikkei niin tapahdukaan, se on väärin ja vaarallista peliä eurooppalaisten luottamuksella.

Mutta jos EU:n rajavartiostosta kehkeytyisi ydin sille, että erityisen paineen alle osuvalle ulkorajalle perustettaisiin EU:n toimesta turvapaikanhaun ulkorajakeskukset ja alettaisiin EU:n toimesta hoitaa hakukäsittelyä, silloin tässä voi olla avain ratkaisevaan siirtoon.

Komission ehdotuksessa on jo piirteitä tästä, mutta ulkorajakeskusten perustamiseen ja pyörittämiseen liittyvä rooli on sivuosassa. Sitä ja palautusten tehostamiseen liittyvää kyvykkyyttä pitää ehdotuksen painopisteissä vahvistaa niin resurssien jaon kuin toimivallan osalta. Mietimme ensi viikolla tarkemmin Suomen kantaa ehdotukseen ja koitamme pitkän ulkorajan valtiona ottaa kokoamme isomman äänen asian jatkokäsittelyssä.

Asylum without uncontrollable border crossing?

An elephant has been in the room for a while now already. Everybody senses its breath, but nobody dares to say anything. This is how I would describe the atmosphere in the EU Justice and Home Affairs Council. However, the irritation towards the elephant has been rising lately. The willingness to face the elephant was one of the only things uniting different camps in the Council.

With the elephant, I refer to the paradox at the core of the current asylum system. It forces asylum seekers to cross the EU border illegally with the help of smugglers. Only then can they use their legal right to seek an asylum.

I am not blaming the people seeking refuge. I blame the system. Smugglers earned over 4 billion euros in 2015 alone according to some estimates. The role of the smugglers makes the whole phenomenon difficult to control and leads to thousands of people drowning in the Mediterranean.

The problem is the elephant, but still many are aiming next to it. This week Ministers from France and Germany called for an increase of 10 000 new workers for Frontex, The European Border and Coast Guard Agency. I have nothing against Frontex, on the contrary. However, bolstering Frontex will not stop illegal immigration if we do not change the very rules of asylum seeking.

At worst, we feed the wallets of the smugglers. Asylum-seekers will pack into weaker and fuller boats when they trust that Frontex will eventually save them and bring them to Europe. And of course they should be saved if they have been pushed into the situation that they end up in the ocean.

The elephant or Merkel?

The German government crisis and the harsh actions by the new Italian government have led to an unprecedented escalation of the European asylum discussion. This summer might turn out to be a point of discontinuity in asylum policy. If next weeks European Council cannot come up with a clear direction, Angela Merkel’s 13 year chancellorship might be at stake in early July. More importantly for the longer term, the era of EU without internal borders may come to an end – at least in its current form.

Unilateral solutions by the Member States would lead to a situation where states with external borders could face pressure and extortion from their neighbours in border control issues; Greece with Turkey, Italy with Tunisia and Libya, Spain with Morocco, Finland with Russia, Poland with Belarus, and Hungary with Serbia and Ukraine. I recommend strategic thinking on this topic in every EU country’s capital. We truly need a common EU solution.

The Commission’s answer so far has been a seven-part legislation package on a common European asylum system, which we went through in the Justice and Home Affairs Council a couple of weeks ago. At the core of the package is, on one hand, to require more responsibility from the country of first entry to block further movement into other EU states. On the other hand, the package attempts to create an automatism to help the country of first entry in situations of large scale influx of people – including automatic relocations to other Member States as an last resort option.

These proposals should be adopted with some changes. However, they do not provide for sufficient tools for the EU leaders to reach consensus next week. The only road to an agreement might be to search for “new type of glue” that would bring together the opposing camps which are, for a reason or another, unhappy about the compromise presented by the Commission and the Presidency. In my opinion, this new glue could be found by facing the elephant and taming it into a new system which would allow for protection for a considerable number of people, which would be more humane to the most vulnerable – and create much less chaos.

More security, less chaos

Facing reality is the start of wisdom. A good asylum system has to be based on these starting points:

  1. Refuge should be given to those who are in risk of personal persecution and are in a particularly
    vulnerable situation.
  2. Large differences in living standards, a generous residency-based social security and free entry
    to a country cannot coexist. The steep differences in living standards at the outer borders of Europe
    has remained a long-standing fact regardless of development cooperation.
  3. The number of people crossing the border in relation to the size of the receiving country inevitably
    turns into a target variable – if the amount of asylum-seekers increases.

The first principle is rather widely accepted. The logic of personal persecution is also the healthy core of our current asylum system, but providing protection to the most vulnerable, is not achieved very well. A person seeking refuge over state borders needs funds to pay smugglers and also to be in good enough physical shape to make the difficult travel.

The second principle is quite commonly accepted regardless of who you are talking to. Also in this case, the blame should not be put on the asylum-seekers. It is fully understandable to try to seek a better life. If everyone was to receive residency, Europe might see hundreds of millions of people arriving. In practise, integrating them all on the legal labour market in a sufficiently quick manner would be impossible. On my behalf, work-based immigration is welcomed in Europe. For that we have processes for work-related residence permits.

The third principle is something that should not to be said out loud. In reality every European country is worried of vast amounts of asylum-seekers pouring over their borders and is therefore trying to reach agreements with their neighbours to limit these streams. We are talking about preventing illegal border crossings here. In reality we simultaneously restrict people from using their legal right to seek refuge. Societies getting scared in face of large flows of asylum-seekers has united very different kinds of democracies in the last three years – from Italy to Sweden and Netherlands to Hungary.

In the light of the three aforementioned principles, the current model of cross-border asylum seeking is a poor one pretty much for everybody. The poorest and the most vulnerable don’t reach Europe as a rule. Smugglers benefit and thousands of people die en route. Illegal border crossing and criminal smuggling makes the process feel uncontrolled. As a result Europeans are willing to take less refugees in real need of help to Europe than they would if the mechanism would generate less fear.

Straight from camps

Rationally it would be more beneficial for everyone to move the emphasis from cross-border asylum seeking to refugees taken straight from refugee camps. Some countries are planning to establish processing centres outside of EU, others speak of deportation centres. Such whole new mechanisms would not necessarily be needed. We already have the system of quota refugees. For example Finland takes 750 and Sweden 5000 quota refugees this year. Overall, the EU takes nowadays approximately 25 000 quota refugees.

What if we were to bring in ten times more quota refugees in to EU, and at the same time restrict cross-border asylum seeking only to certain exceptions? This level of quarter of a million quota refugees would correspond to the annual influx of asylum-seekers in the early 2010’s. It would be less than a quarter of the people that arrived in 2015. All of them would be granted an asylum when chosen straight from refugee camps. This would compare to the current situation where only about half of the seekers are actually granted asylum. Most essentially, the influx of refugees would not cause disorder and we would avoid problem of trying to send back the people who were received a negative decision.

The package could include a common EU quota of refugees and a mechanism to fund the system together – at least in parts. Naturally, there will not be a consensus on this unless we simultaneously and substantially limit cross-border asylum seeking.

The current asylum system is based on the 1951 UN Refugee Convention. It has been further developed by the European Convention of Human Rights and by case law of the European Court of Human Rights. I have heard varying opinions on whether replacing cross-border asylum seeking with quota refugees would breach international treaties or their interpretations. I won’t act as a judge here, but it’s people who write and interpret these treaties. Therefore changing these is possible.

The origin of the 1951 convention was the refugee crisis following WWII and the attempt to handle the situation based on common rules. The system was not designed for widespread refuge seeking from outside of Europe. If in this current situation it would be better for all that Europe were to declare to increase ten-fold the amount of its quota refugees and to limit cross-border asylum seeking only to exceptions, we as people should be able to find proportionate ways to make this happen.

Kai Mykkänen
Minister of the Interior of Finland

Turvapaikkoja ilman hallitsematonta rajanylitystä?

Huoneessa on elefantti, jonka hengityksen kaikki tuntevat, mutta johon ei uskalleta puuttua. Näin kuvailisin tunnelmia EU:n sisäministerien neuvostossa. Paitsi että nyt ärtymys elefanttia kohtaan tuntuu nousevan. Tahto sen haastamiseen oli kesäkuun alun kokouksessamme ainoita eri leirejä yhdistäviä asioita.

Elefantilla tarkoitan turvapaikkajärjestelmän ytimessä olevaa paradoksia. Pakotamme turvan hakijan ensin laittomaksi rajanylittäjäksi, joka joutuu tulemaan Eurooppaan rikollisen salakuljettajan avulla. Vain siten pääsee käyttämään laillista oikeuttaan hakea turvapaikkaa.

En syytä turvan hakijaa, vaan järjestelmää. Salakuljettajien on arvioitu tienanneen noin 4 miljardia euroa yksistään vuonna 2015. Salakuljettajien rooli tekee koko ilmiöstä vaikeasti hallittavan ja johtaa tuhansien ihmisten hukkumiseen Välimerellä.

Ongelma on elefantissa, mutta on helpompi ampua sen viereen. Viimeksi eilen Ranskan ja Saksan hallitusten yhteiskokouksen jälkeen kummankin maan johtajat korostivat kymmenen tuhannen hengen lisäystä yhteiseen ulkorajavalvontaan eli Frontexiin. Minulla ei ole mitään Frontexia vastaan, päinvastoin. Mutta siihen panostaminen ei estä laitonta maahantuloa, jos ei muuteta turvapaikan hakemisen sääntöjä.

Pahimmillaan ruokitaan lähinnä salakuljettajien katetta. Turvan hakijat suostuvat heikompiin ja täydempiin veneisiin, kun tiedetään Frontexin pelastavan mereltä ja vievät Eurooppaan. Ja tietenkin pitääkin pelastaa, jos on ajettu ihmiset siihen tilanteeseen, että he siellä meressä ovat.

Elefantti vai Merkel?

Saksan hallituskriisi ja Italian uuden hallituksen rajut toimet ovat yllättäen kärjistäneet Euroopan turvapaikkakeskustelun. Taitaa olla käsillä EU:n yhteisen maahanmuuttopolitiikan kohtalon kesä. Jos Eurooppa-neuvosto ei löydä suuntaviivoja ensi viikolla, Angela Merkelin 13 vuoden kausi Saksan liittokanslerina uhkaa katketa heinäkuun alussa. Pitkällä aikavälillä merkittävämpää on, että samalla todennäköisesti päättyy sisärajattoman EU:n aikakausi – ainakin nykymuodossa.

Jäsenmaiden sooloratkaisut johtavat siihen, että ulkorajavaltiot ovat rajajärjestelyissään jatkuvasti naapureiden painostuksen ja kiskonnan kohteina: Kreikka Turkin, Italia Tunisian ja Libyan, Espanja Marokon, Suomi Venäjän, Puola Valko-Venäjän sekä Unkari Serbian ja Ukrainan. Suosittelen miettimään tätä strategisesti kunkin mainitun EU-maan pääkaupungeissa. Todellakin tarvitsemme EU:n yhteisen ratkaisun.

Komission vastaus huutoon on ollut seitsemänosainen lainsäädäntöpaketti Euroopan yhteisestä turvapaikkajärjestelmästä, jota sisäministereiden neuvostossa puimme. Sen kuuma pihvi on toisaalta vahventaa ensimmäisen vastaanottajavaltion vastuuta estää vapaa kulku eteenpäin Euroopassa ja toisaalta luoda automatiikka, jolla suuren vyöryn kohdalla ensimmäistä vastaanottajavaltiota autetaan, mukaan lukien automaattiset jälleensijoitukset muihin maihin viimeisenä keinona.

Käsittelyssä olevat ehdotukset kannattaa paranneltuina hyväksyä. Ne eivät kuitenkaan anna riittäviä eväitä Euroopan johtajille päästä ensi viikolla yksimielisyyteen. Ainoa tie ratkaisuun voi olla hakea pakettiin ihan uutta liimaa, joka yhdistäisi eri leirejä, jotka ovat eri syistä tyytymättömiä komission ja puheenjohtajamaan pöydällä olevaan kompromissiin. Minusta liima voisi löytyä siitä, että tartutaan elefanttiin ja kesytetään se sellaiseksi, joka tuottaa suunnilleen nykyiseen tapaan turvapaikkoja, mutta enemmän inhimillisyyttä haavoittuvimmille ja vähemmän kaaosta.

Enemmän turvaa, vähemmän kaaosta

Tosiasioiden tunnustaminen on kaiken viisauden alku. Hyvän turvapaikkajärjestelmän on vastattava seuraaviin lähtökohtiin:

  1. Turvaa tulee antaa niille, joita uhkaa henkilökohtainen vaino ja jotka ovat erityisen haavoittuvassa asemassa.
  2. Suuret elintasoerot, korkea asumisperusteinen sosiaaliturva ja vapaa maahantulo eivät voi olla voimassa yhtä aikaa. Euroopan ulkorajoilla vallitsevat elämänlaadun jyrkät erot ovat kehitysyhteistyöstä huolimatta pitkäaikainen tosiasia.
  3. Rajanylittäjien määrä suhteessa vastaanottavan maan kokoon muodostuu väistämättä tavoitemuuttujaksi, jos turvapaikanhakijoiden määrä kasvaa.

Ensimmäinen periaate lienee laajasti hyväksytty. Henkilökohtaisen vainon logiikka on myös nykyisen turvapaikkalainsäädännön terve ydin. Turvan kohdentaminen erityisesti haavoittuvimmassa asemassa oleville ei nykyisin onnistu kovin hyvin. Rajan yli turvaa hakeva tarvitsee varoja salakuljettajille maksamiseen ja fyysistä kuntoa vaikeaan matkaan.

Myös toinen periaate myönnetään yleensä oikeaksi keskustelukumppanista riippumatta. Tästäkään ei pidä syyttää maahanmuuttajia. On täysin ymmärrettävää tavoitella parempaa elämää. Jos kaikki saisivat oleskeluluvan, Eurooppaan saattaisi muuttaa satoja miljoonia ihmisiä. Käytännössä heidän kotouttamisensa laillisille työmarkkinoille riittävän nopeasti olisi mahdotonta. Suoraan työsuhteeseen tulijat ainakin minä toivotan aina tervetulleiksi. Siihen on työperäisen oleskeluluvan menettely.

Kolmas periaate on tosiasia, jota ei saisi sanoa ääneen. Käytännössä jokainen Euroopan maa on kuitenkin huolissaan suurista rajan yli turvapaikkaa hakevien virroista ja pyrkii sopimaan naapuriensa kanssa niiden rajoittamisesta. Silloin puhutaan laittoman maahantulon estämisestä. Käytännössä samalla estetään tulijoita käyttämästä laillista oikeuttaan turvapaikan hakemiseen. Yhteiskuntien pelästyminen suurten turvapaikanhakijavirtojen ilmestyessä on viimeisen kolmen vuoden aikana yhdistänyt hyvin erilaisia demokratioita aina Italiasta Ruotsiin ja Hollannista Unkariin.

Nykyinen rajan yli tapahtuvan turvapaikanhaun malli on mainittujen kolmen periaatteen valossa aika huono kaikille osapuolille. Köyhimmät ja haavoittuvimmassa asemassa olevat vainotut eivät yleensä pääse Eurooppaan. Salakuljettajat tienaavat ja tuhansia ihmisiä kuolee matkalla. Laittoman rajanylityksen ja rikollisten salakuljettajien osuus tekee prosessista hallitsemattoman tuntuisen. Seurauksena Eurooppa on valmis ottamaan suojiinsa pienemmän määrän hädänalaisia kuin se tekisi jos turvan haun mekanismi synnyttäisi vähemmän pelkoa.

Suoraan leireiltä

Järjellä ajatellen olisi kaikkien kannalta parempi siirtää painopiste suoraan pakolaisleireiltä otettaviin pakolaisiin rajan yli tapahtuvan turvapaikanhaun sijaan. Joissain maissa EU:n ulkopuolelle puuhataan järjestelykeskuksia, toisissa puhutaan pelastuskeskuksista. Välttämättä ei tarvittaisi mitään aivan uutta mekanismia. Meillähän on jo kiintiöpakolaiset. Esimerkiksi Suomi ottaa tänä vuonna 750 kiintiöpakolaista ja Ruotsi 5000. Yhteensä EU ottaa nykyisin noin 25 000 kiintiöpakolaista.

Mitäpä jos kymmenkertaistaisimme EU:n yhteisen kiintiöpakolaisten määrän ja rajoittaisimme turvapaikan hakemisen rajan yli poikkeustapauksiin? Tämä noin neljännesmiljoonan kiintiöpakolaisen taso vastaisi turvapaikanhakijoiden vuosittaista virtaa 2010-luvun alussa. Se olisi alle neljäsosa vuonna 2015 tulleiden turvapaikanhakijoiden määrästä, mutta suoraan leireiltä valikoitaessa kaikki saisivat turvapaikan, kun vuonna 2015 tulleista noin puolet näyttää saavan kielteisen päätöksen. Oleellista olisi, että tulovirta ei tuottaisi hallitsemattomuutta eikä syntyisi kielteisen päätöksen saaneiden palauttamisongelmaa.

Pakettiin voisi kuulua siirtyminen EU:n yhteiseen pakolaiskiintiöön ja sen rahoittamiseen ainakin osin yhdessä. Tästä ei tietenkään päästä sopuun ilman, että samalla rajoitetaan tuntuvasti rajan yli tapahtuvaa turvapaikanhakua.

Turvapaikkajärjestelmä perustuu YK:n pakolaisyleissopimukseen vuodelta 1951. Sitä tarkentaa esimerkiksi Euroopan ihmisoikeussopimus ja Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen oikeuskäytäntö. Olen kuullut eriäviä väitteitä siitä rikkoisiko rajan yli tapahtuvan turvapaikanhaun korvaaminen pakolaisleireiltä otettavilla hakijoilla kansainvälisiä sopimuksia tai niiden tulkintaa. En lähde tuomaroimaan, mutta ihmisethän näitä sopimuksia kirjoittavat ja tulkitsevat.

Vuoden 1951 sopimuksen taustalla oli toisen maailmansodan pakolaiskriisin sääntöperäinen hoitaminen ja erityisesti suhtautuminen puna-armeijan miehittämillä alueilla vainottujen kohtaloon. Järjestelmää ei suunniteltu laajamittaiseen turvan hakuun Euroopan ulkopuolelta. Jos 2000-luvun tilanteessa olisi kaikille parempi, että Eurooppa ilmoittaa kymmenkertaistavansa kiintiöpakolaisten määrän ja rajoittavansa rajan yli hakemisen poikkeustapauksiin, meidän ihmisten pitäisi kyllä löytää oikeasuhtaiset keinot sen tekemiseen.

Kai Mykkänen

Sisäministeri

Turvapaikkaprosessin oikeudenmukaisuudesta syytä huolehtia

Suomeen on viimeisen kolmen vuoden aikana saapunut yli 40 000 turvapaikanhakijaa eli selvästi enemmän kuin vastaavalla jaksolla kertaakaan aiemmin. Tilanne ja hakijoiden oikeudet herättävät ymmärrettävästi voimakkaita tunteita puolesta ja vastaan. Kansainväliseen suojelun on perustuttava hakijan henkilökohtaiseen uhkaan kotimaassaan tai siihen, että kotimaa todetaan niin vaaralliseksi, että sinne ei tällä hetkellä palauteta ketään. Parempi elintaso ei voi olla turvapaikan peruste. Euroopan rajoilla olevat elintasokuilut, asumisperusteinen sosiaaliturva ja vapaa maahanmuutto eivät valitettavasti voi toimia yhtä aikaa. Samalla kun kansainvälisen suojelun kriteerit on pidettävä kirkkaina, meidän on myös pidettävä huolta turvapaikanhakijoiden oikeudenmukaisesta kohtelusta ja oikeusturvan toteutumisesta.

Tiedot hakijoiden taustasta tai tilanteista lähtömaissaan ovat usein epävarmoja tai vajavaisia. On selvää, ettei mikään koneisto selviä käsittelystä virheittä, kun ei niin tapahdu helpommissa lupaprosesseissakaan. Mutta ihmisen hakiessa kansainvälistä suojelua, voi kyse olla elämästä ja kuolemasta. On tärkeää, että hakijat voivat luottaa muutoksenhakuun tuomioistuimessa silloin, kun on aidosti perusteita arvioida onko Maahanmuuttoviraston käsittelyssä ollut puutteita. Laadunvalvonta ei voi kuitenkaan perustua liikaa tuomioistuimiin. Tehtävämme on myös varmistaa, ettei varsinaisessa turvapaikkaprosessissa ole heikkoja kohtia, jotka aiheuttaisivat systemaattisesti virheitä oleskelulupapäätöksiin.

Sisäministeriö ja Maahanmuuttovirasto tekevät nyt pyynnöstäni erillisen analyysin turvapaikanhakijoiden oikeuksien toteutumisesta turvapaikan haun eri vaiheissa. Toisaalta analysoidaan hakijoiden profiilin, lainsäädännön ja käytetyn maatiedon muutosten sekä myönnettyjen oleskelulupien osuuden kehitystä koko hakijajoukon tasolla pohjaksi keskustelulle siitä, mitkä tekijät selittävät viime vuosien muutoksia. Toisaalta analysoidaan otosten kautta syvemmin prosessin kulkua. Olennaista on esimerkiksi se, että hakijat saavat puhuttelussa tuotua esiin olennaiset asiat, ne tulkataan sekä kirjataan oikein ja uhan olemassaolo punnitaan päätöksissä oikeudenmukaisesti.

Kesäkuussa järjestämme yhdessä oikeusministeri Antti Häkkäsen kanssa seminaarin, jossa Migrin prosesseja koskeva analyysi toimii yhtenä pohjana keskustelulle. Mikäli säädöksissä todetaan täsmentämisen tarpeita, niistä on tarkoitus tehdä johtopäätöksiä niin, että voimme tehdä muutoksia vielä tällä vaalikaudella.

Minulle on esitetty vaatimuksia turvapaikanhakua koskevan ulkoisen arvioinnin tilaamisesta. En sulje pois mahdollisuutta teettää myös riippumaton ulkoinen arviointi. Tällaisen työn teettäminen kuitenkin veisi valitettavasti eri vaiheineen vähintään vuoden. Haluamme tarkentaa tilannekuvaa ja tehdä mahdollisia täsmennyksiä jo tänä vuonna. Samalla saamme myös paremman kuvan siitä, minkälainen ulkoinen arviointi voisi mahdollisesti myöhemmin palvella kehittämistä parhaiten.

Onko sisäministereillä EU-politiikkaa?

Sitä olisin itsekin saattanut muutama vuosi sitten kysellä. Nyt tilanne on varsin toinen, minkä koin nyt myös käytännössä osallistumalla ensimmäistä kertaa sisä- ja maahanmuuttoministerien kokoonpanossa EU:n ministerineuvostoon viime torstaina ja perjantaina.

Moni kyseli kokouksen tapaamisissa ja täällä kotonakin, että onko tunnelma ihan eri kuin kauppa- tai kehitysministereiden kokouksissa. Jotenkin tuntuu, että ei lopulta niinkään. On päivänselvää, että varsinkin kehitysministereiden mutta myös kauppaministereiden ajattelussa on enemmän kansainvälistä solidaarisuutta ja vähemmän pyrkimystä ongelmien pitämiseen Euroopan ulkopuolella. Mutta neuvoston keskustelujen logiikan kannalta sanoisin kuitenkin, että hyvin vähän EU:n yhteistä pakottavaa päätöksentekoa sisältävä kehityspolitiikka erottuu omanlaisenaan, kun taas kauppa- ja sisäministereissä on sama perusasetelma eli eri mailla on pääosin kansallisesta perinteestä ja tilanteesta nousevat tulokulmansa, joita komissio ja puheenjohtaja yrittävät virallisten ja epävirallisten keskustelujen pohjalta yhdistellä niin, että komission esityksiä saataisiin hyväksytyksi.

Aloitimme torstaina epävirallisella pienemmän maaryhmän terrorismiaamiaisella. Aiheena oli islamistinen radikalismi. Huomasi heti, että Keski-Euroopassa erityisesti salafismi (islamin ns. alkuperäistä tulkintaa korostava uskonsuunta) ja sen ilmeneminen on huomattavasti vahvemmin kollegoiden huulilla. Valitettavasti radikaalit uskontulkinnat ovat ilmeisesti lisänneet osuuttaan viime vuosina. Suomessa piirit ovat pienemmät, mutta väkivaltaan kannustava radikalisaatiota on meilläkin. Päätimme viime viikolla Sisäministeriössä teettää kaksi tutkimusta tilanteesta myös Suomessa.

Toinen periaatteellisesti monitahoinen aihe oli neuvoston lounaskeskustelu terrorismia tukevan sisällön poistamisesta internetistä. Tällä hetkellä työtä tehdään EU:n ja alustapalveluiden (google, facebook jne) vapaaehtoisena yhteistyönä. Alustajätit ovat sitoutuneet siihen, että yrittävät poistaa selkeästi terrorismiin kiihottavan tai siihen ohjeistavan materiaalin. Haaste on, että propaganda ilmeisesti siirtyy pienemmille alustoille, joita on vaikea saada nopeasti ja kattavasti mukaan vapaaehtoiseen sensuuriin. Tästä syystä keskustelu velvoittavasta lainsäädännöstä asiassa on kasvussa.

Itse olen varovainen siinä kuinka pitkälle kannattaa mennä. Ensinnäkin olen hieman skeptinen, missä määrin sensuuri toimii edes satunnaisten surffaajien kohdalla. Toiseksi olisin hyvin varovainen sensuroimaan mitään mielipiteiksi tulkittavissa olevia asioita tai mitään sellaisia ohjeita, joita voi käyttää rauhanomaisestikin. Jos menemme liian pitkälle sensuurin puolelle, hukkaamme paljon sellaista jota yritämme terroristeilta suojella.

Neuvoston kokousaiheet koskivat mm. viranomaisrekistereiden parempaa tiedonvaihtoa EU-maiden välillä, lentomatkustajien eurooppalaista matkustajatietojärjestelmää, kriisinhallintaoperaatioiden hyödyntämistä myös rikoksentorjunnallisessa tiedonhankinnassa ja EU:n yhteisten tiedustelu-, poliisi- ja rajaviranomaisten resurssien vahvistamista. Yksityiskohtiin menemättä silmiinpistävää on minusta, että uhkien merkitykseen nähden tietojärjestelmien yhteiskäyttöön satsataan aivan liian vähän rahaa. EU:n tulevien vuosien rahoituskehyksissä yhteisiin turvallisuusjärjestelmiin täytyy satsata suhteessa nykyistä enemmän.

Listalla ei nyt ollut päätösasioita maahanmuutosta, mutta kävimme siitä tilannekeskustelun. Osa varsinkin viime vuosien maahanmuutosta sivuun jättäytyneistä maista kokee, ettei asia tällä hetkellä ole juurikaan ajankohtainen, kun uusien turvapaikanhakijoiden määrät Välimerellä ovat rauhoittuneet. Omalta osalta tyrmäsin tämän tulkinnan. Olemme nyt ehkä 2015 maahanmuuttokriisin kriittisimmässä vaiheessa. Jos parempaa ei keksitä, Eurooppaan on jäämässä satoja tuhansia kielteisen päätöksen saaneita. Pysyvä laittomasti maassa olevien vähemmistö. Jos olet laittomasti maassa, joudut yleensä myös elättämään itsesi harmaassa taloudessa ja olet helpommin houkuteltavissa rikoksiin tai jopa terrorismin polulle.

Keskustelin toimeenpanokelpoisen kielteisen päätöksen saaneiden palautuksista perusteellisesti myös maahanmuuttokomissaari Dimitris Avramopouloksen kanssa. Tarvitsemme hänen apuaan erityisesti Irakin kanssa, jotta saamme välttämättömät palautukset toteutettua järjestyneesti. Tapasin erikseen myös Ruotsin ja Hollannin maahanmuuttoministerit yhteisten näkemysten hakemiseksi. Tukholmassa aion käydä tarkemminkin, koska Ruotsissa on painiskeltu meillä nyt olevien haasteiden ja mahdollisuuksien kanssa jo hieman pidempään. Kaikki mitä voimme heidän kokemuksistaan oppia, on kullanarvoista.

Euroopan maahanmuuttosääntöjen osalta kevät tulee olemaan ratkaisevaa aikaa. Yritämme saada neuvostossa sovun Euroopan yhteisen turvapaikkasäännöstön uudistamisesta. Tarve on ilmeinen, koska vuoden 2015 kriisissä säännöt eivät toimineet. Paketin kulmakiven täytyy olla se, että Dublin-sääntö toimii nykyistä paremmin. Pääsääntöisesti turvapaikkahakemus pitää siis käsitellä siinä jäsenmaassa, johon hakija ensimmäisenä tulee sen sijaan, että hakijoita salakuljetetaan ympäri Eurooppaa. Jos tulijoiden määrä ylittää tietyn rajan suhteessa väkilukuun, osa hakijoista sijoitetaan muihin maihin. Näin tapahtuu käytännössä joka tapauksessa, jos ensimmäisen maan resurssit loppuvat ja kävi myös 2015 kuten tunnettua. Kysymys on, tehdäänkö se järjestyneesti ja rajoitetusti vai laittoman vaeltamisen kautta.

Nyt haetaan sellaisia prosentteja, jakosääntöjä ja muita mausteita, joilla homma toimisi järkevästi ja ottaisi huomioon eri maiden poliittisen hyväksyttävyyden. Minusta samassa yhteydessä pitäisi yrittää luoda myös toimiva kehikko yhteisille toimille kielteisen päätöksen saavien osalta. Heitäkin väistämättä tulee nyt ja jatkossa. Katsotaan miten pitkälle päästään, mutta yhteinen ratkaisu olisi meille kaikille kyllä parempi kuin hajaantunut reagointi.