Turvapaikkoja ilman hallitsematonta rajanylitystä?

Huoneessa on elefantti, jonka hengityksen kaikki tuntevat, mutta johon ei uskalleta puuttua. Näin kuvailisin tunnelmia EU:n sisäministerien neuvostossa. Paitsi että nyt ärtymys elefanttia kohtaan tuntuu nousevan. Tahto sen haastamiseen oli kesäkuun alun kokouksessamme ainoita eri leirejä yhdistäviä asioita.

Elefantilla tarkoitan turvapaikkajärjestelmän ytimessä olevaa paradoksia. Pakotamme turvan hakijan ensin laittomaksi rajanylittäjäksi, joka joutuu tulemaan Eurooppaan rikollisen salakuljettajan avulla. Vain siten pääsee käyttämään laillista oikeuttaan hakea turvapaikkaa.

En syytä turvan hakijaa, vaan järjestelmää. Salakuljettajien on arvioitu tienanneen noin 4 miljardia euroa yksistään vuonna 2015. Salakuljettajien rooli tekee koko ilmiöstä vaikeasti hallittavan ja johtaa tuhansien ihmisten hukkumiseen Välimerellä.

Ongelma on elefantissa, mutta on helpompi ampua sen viereen. Viimeksi eilen Ranskan ja Saksan hallitusten yhteiskokouksen jälkeen kummankin maan johtajat korostivat kymmenen tuhannen hengen lisäystä yhteiseen ulkorajavalvontaan eli Frontexiin. Minulla ei ole mitään Frontexia vastaan, päinvastoin. Mutta siihen panostaminen ei estä laitonta maahantuloa, jos ei muuteta turvapaikan hakemisen sääntöjä.

Pahimmillaan ruokitaan lähinnä salakuljettajien katetta. Turvan hakijat suostuvat heikompiin ja täydempiin veneisiin, kun tiedetään Frontexin pelastavan mereltä ja vievät Eurooppaan. Ja tietenkin pitääkin pelastaa, jos on ajettu ihmiset siihen tilanteeseen, että he siellä meressä ovat.

Elefantti vai Merkel?

Saksan hallituskriisi ja Italian uuden hallituksen rajut toimet ovat yllättäen kärjistäneet Euroopan turvapaikkakeskustelun. Taitaa olla käsillä EU:n yhteisen maahanmuuttopolitiikan kohtalon kesä. Jos Eurooppa-neuvosto ei löydä suuntaviivoja ensi viikolla, Angela Merkelin 13 vuoden kausi Saksan liittokanslerina uhkaa katketa heinäkuun alussa. Pitkällä aikavälillä merkittävämpää on, että samalla todennäköisesti päättyy sisärajattoman EU:n aikakausi – ainakin nykymuodossa.

Jäsenmaiden sooloratkaisut johtavat siihen, että ulkorajavaltiot ovat rajajärjestelyissään jatkuvasti naapureiden painostuksen ja kiskonnan kohteina: Kreikka Turkin, Italia Tunisian ja Libyan, Espanja Marokon, Suomi Venäjän, Puola Valko-Venäjän sekä Unkari Serbian ja Ukrainan. Suosittelen miettimään tätä strategisesti kunkin mainitun EU-maan pääkaupungeissa. Todellakin tarvitsemme EU:n yhteisen ratkaisun.

Komission vastaus huutoon on ollut seitsemänosainen lainsäädäntöpaketti Euroopan yhteisestä turvapaikkajärjestelmästä, jota sisäministereiden neuvostossa puimme. Sen kuuma pihvi on toisaalta vahventaa ensimmäisen vastaanottajavaltion vastuuta estää vapaa kulku eteenpäin Euroopassa ja toisaalta luoda automatiikka, jolla suuren vyöryn kohdalla ensimmäistä vastaanottajavaltiota autetaan, mukaan lukien automaattiset jälleensijoitukset muihin maihin viimeisenä keinona.

Käsittelyssä olevat ehdotukset kannattaa paranneltuina hyväksyä. Ne eivät kuitenkaan anna riittäviä eväitä Euroopan johtajille päästä ensi viikolla yksimielisyyteen. Ainoa tie ratkaisuun voi olla hakea pakettiin ihan uutta liimaa, joka yhdistäisi eri leirejä, jotka ovat eri syistä tyytymättömiä komission ja puheenjohtajamaan pöydällä olevaan kompromissiin. Minusta liima voisi löytyä siitä, että tartutaan elefanttiin ja kesytetään se sellaiseksi, joka tuottaa suunnilleen nykyiseen tapaan turvapaikkoja, mutta enemmän inhimillisyyttä haavoittuvimmille ja vähemmän kaaosta.

Enemmän turvaa, vähemmän kaaosta

Tosiasioiden tunnustaminen on kaiken viisauden alku. Hyvän turvapaikkajärjestelmän on vastattava seuraaviin lähtökohtiin:

  1. Turvaa tulee antaa niille, joita uhkaa henkilökohtainen vaino ja jotka ovat erityisen haavoittuvassa asemassa.
  2. Suuret elintasoerot, korkea asumisperusteinen sosiaaliturva ja vapaa maahantulo eivät voi olla voimassa yhtä aikaa. Euroopan ulkorajoilla vallitsevat elämänlaadun jyrkät erot ovat kehitysyhteistyöstä huolimatta pitkäaikainen tosiasia.
  3. Rajanylittäjien määrä suhteessa vastaanottavan maan kokoon muodostuu väistämättä tavoitemuuttujaksi, jos turvapaikanhakijoiden määrä kasvaa.

Ensimmäinen periaate lienee laajasti hyväksytty. Henkilökohtaisen vainon logiikka on myös nykyisen turvapaikkalainsäädännön terve ydin. Turvan kohdentaminen erityisesti haavoittuvimmassa asemassa oleville ei nykyisin onnistu kovin hyvin. Rajan yli turvaa hakeva tarvitsee varoja salakuljettajille maksamiseen ja fyysistä kuntoa vaikeaan matkaan.

Myös toinen periaate myönnetään yleensä oikeaksi keskustelukumppanista riippumatta. Tästäkään ei pidä syyttää maahanmuuttajia. On täysin ymmärrettävää tavoitella parempaa elämää. Jos kaikki saisivat oleskeluluvan, Eurooppaan saattaisi muuttaa satoja miljoonia ihmisiä. Käytännössä heidän kotouttamisensa laillisille työmarkkinoille riittävän nopeasti olisi mahdotonta. Suoraan työsuhteeseen tulijat ainakin minä toivotan aina tervetulleiksi. Siihen on työperäisen oleskeluluvan menettely.

Kolmas periaate on tosiasia, jota ei saisi sanoa ääneen. Käytännössä jokainen Euroopan maa on kuitenkin huolissaan suurista rajan yli turvapaikkaa hakevien virroista ja pyrkii sopimaan naapuriensa kanssa niiden rajoittamisesta. Silloin puhutaan laittoman maahantulon estämisestä. Käytännössä samalla estetään tulijoita käyttämästä laillista oikeuttaan turvapaikan hakemiseen. Yhteiskuntien pelästyminen suurten turvapaikanhakijavirtojen ilmestyessä on viimeisen kolmen vuoden aikana yhdistänyt hyvin erilaisia demokratioita aina Italiasta Ruotsiin ja Hollannista Unkariin.

Nykyinen rajan yli tapahtuvan turvapaikanhaun malli on mainittujen kolmen periaatteen valossa aika huono kaikille osapuolille. Köyhimmät ja haavoittuvimmassa asemassa olevat vainotut eivät yleensä pääse Eurooppaan. Salakuljettajat tienaavat ja tuhansia ihmisiä kuolee matkalla. Laittoman rajanylityksen ja rikollisten salakuljettajien osuus tekee prosessista hallitsemattoman tuntuisen. Seurauksena Eurooppa on valmis ottamaan suojiinsa pienemmän määrän hädänalaisia kuin se tekisi jos turvan haun mekanismi synnyttäisi vähemmän pelkoa.

Suoraan leireiltä

Järjellä ajatellen olisi kaikkien kannalta parempi siirtää painopiste suoraan pakolaisleireiltä otettaviin pakolaisiin rajan yli tapahtuvan turvapaikanhaun sijaan. Joissain maissa EU:n ulkopuolelle puuhataan järjestelykeskuksia, toisissa puhutaan pelastuskeskuksista. Välttämättä ei tarvittaisi mitään aivan uutta mekanismia. Meillähän on jo kiintiöpakolaiset. Esimerkiksi Suomi ottaa tänä vuonna 750 kiintiöpakolaista ja Ruotsi 5000. Yhteensä EU ottaa nykyisin noin 25 000 kiintiöpakolaista.

Mitäpä jos kymmenkertaistaisimme EU:n yhteisen kiintiöpakolaisten määrän ja rajoittaisimme turvapaikan hakemisen rajan yli poikkeustapauksiin? Tämä noin neljännesmiljoonan kiintiöpakolaisen taso vastaisi turvapaikanhakijoiden vuosittaista virtaa 2010-luvun alussa. Se olisi alle neljäsosa vuonna 2015 tulleiden turvapaikanhakijoiden määrästä, mutta suoraan leireiltä valikoitaessa kaikki saisivat turvapaikan, kun vuonna 2015 tulleista noin puolet näyttää saavan kielteisen päätöksen. Oleellista olisi, että tulovirta ei tuottaisi hallitsemattomuutta eikä syntyisi kielteisen päätöksen saaneiden palauttamisongelmaa.

Pakettiin voisi kuulua siirtyminen EU:n yhteiseen pakolaiskiintiöön ja sen rahoittamiseen ainakin osin yhdessä. Tästä ei tietenkään päästä sopuun ilman, että samalla rajoitetaan tuntuvasti rajan yli tapahtuvaa turvapaikanhakua.

Turvapaikkajärjestelmä perustuu YK:n pakolaisyleissopimukseen vuodelta 1951. Sitä tarkentaa esimerkiksi Euroopan ihmisoikeussopimus ja Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen oikeuskäytäntö. Olen kuullut eriäviä väitteitä siitä rikkoisiko rajan yli tapahtuvan turvapaikanhaun korvaaminen pakolaisleireiltä otettavilla hakijoilla kansainvälisiä sopimuksia tai niiden tulkintaa. En lähde tuomaroimaan, mutta ihmisethän näitä sopimuksia kirjoittavat ja tulkitsevat.

Vuoden 1951 sopimuksen taustalla oli toisen maailmansodan pakolaiskriisin sääntöperäinen hoitaminen ja erityisesti suhtautuminen puna-armeijan miehittämillä alueilla vainottujen kohtaloon. Järjestelmää ei suunniteltu laajamittaiseen turvan hakuun Euroopan ulkopuolelta. Jos 2000-luvun tilanteessa olisi kaikille parempi, että Eurooppa ilmoittaa kymmenkertaistavansa kiintiöpakolaisten määrän ja rajoittavansa rajan yli hakemisen poikkeustapauksiin, meidän ihmisten pitäisi kyllä löytää oikeasuhtaiset keinot sen tekemiseen.

Kai Mykkänen

Sisäministeri

0 replies

Leave a Reply

Want to join the discussion?
Feel free to contribute!

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *