Ukrainan asia on meidän
Ukraina taistelee sankarillisesti. Samalla monet ukrainalaiset naiset, nuoret ja lapset ovat joutuneet evakkotielle. Kymmeniä tuhansia heistä on jo saapunut Suomeenkin.
Teemme karhunpalveluksen sekä Ukrainasta pakeneville että itsellemme, jos passivoimme heidät hitaan byrokratian ja kankean tukiviidakon alle, kuten olemme aiemmille tulijoille tehneet. Apatia on myös kasvualusta hyväksikäytölle ja rikollisjengeille.
Ukrainan sotaa on joutunut pakenemaan ulkomaille jo noin neljä miljoonaa ukrainalaista. Todennäköisesti sota jatkuu vielä kuukausia, vähintään. Ukrainalaisia arvioidaan pakenevan tänä vuonna Suomeen lähes sata tuhatta. Se on määränä kolminkertainen vuoden 2015 turvapaikanhakijoiden määrään. Kyse olisi selvästi suurimmasta suojaa hakevien ryhmästä Suomessa toisen maailmansodan jälkeen.
Suomalaiset suhtautuvat tulijoihin myönteisesti. Keskimäärin Ukrainasta pakenevien on koulutustason, kielitaidon ja yhteiskunnan toimintamekanismien suhteen helpompi aktivoitua suomalaisessa yhteiskunnassa kuin oli laita vuoden 2015 turvapaikanhakijoiden kohdalla. Mutta, me pystymme lannistamaan työhön, opintoihin ja aktiiviseen elämään tarttumista, jos lupien saaminen kangertelee ja ihmiset joutuvat odottamaan kuukausia ennen kielikurssille tai työharjoitteluun ohjaamista.
On sinänsä oikein, että Suomessa asuvien henkilöllisyys tarkistetaan. Suomessa asuvien on syytä olla kirjoissa ja kansissa. Silti huolestuin kuultuani, että suojelupäätösten rekisteröinti kestää jo nykyisillä määrillä viikkoja. Sen jälkeen joutuu vielä odottamaan työlupakortin saamista, pahimmillaan viikkoja.
Ymmärrän, että voimavarat ovat tiukoilla. Mutta päätösprosessi pitäisi saada hyvin yksinkertaiseksi, koska lupapäätöksissä ei käytännössä ole mitään harkinnanvaraa. Jos henkilö on uskottavasti tulossa Ukrainasta, väliaikaisen suojelun oleskelulupa vuodeksi kuuluu hänelle automaattisesti EU:n yhteisen päätöksen nojalla. Tähän väliaikaisen suojelun lupaan kuuluu myös työ- ja opiskeluoikeus ilman eri harkintaa.
Suurin huoleni on, että sosiaalitukiin tottumattomat ukrainalaiset passivoidaan pelkille kielikursseille ja Kelan luukulle. Kotoutumisen pitäisi perustua siihen, että edellytetään aktiivisuutta ja autetaan työharjoittelupaikkojen saamisessa. Työnantajille pitää tarjota laajasti matalan kynnyksen palkkatukiseteleitä, jotka kompensoivat vajaalla kieli- ja ammattitaustalla olevan palkkaamista. Harjoittelu on paras askel työhön ja oman elämän hallintaan.
Työskentely virallisilla työmarkkinoilla ja tunne omilla jaloillaan seisomisesta on useimmille parasta kotoutumisen edistämistä. Se on myös rokotus hyväksikäyttörinkeihin tai muuhun mafiatouhuun ajautumista vastaan. Olisi naiivia kuvitella, ettei näitäkin ilmiöitä synny myös ukrainalaisten kohdalla, varsinkin jos mahdollisuudet viralliseen työntekoon jäävät vähäisiksi.
Suomalainen järjestelmä ei ole ollut hyvä oman aktiivisuuden tukemisessa. Olemme pikemminkin kohdelleet uusia asukkaita potilaina. Kaiken lisäksi maan hallitus on aiheuttanut sekaannuksen linjaamalla, että ukrainalaiset eivät saa Suomessa kotikuntaa. He jäävät ikään kuin valtion vastuulle, vaikka aktivoinnin työkalut ovat kuntien käsissä.
Otin tämän esiin Espoon kotouttamisohjelman käsittelyssä. Tilanne on erikoinen. Työllistämiseen liittyvä aktivointi on nyt periaatteessa TE-toimiston vastuulla, mutta maahanmuuttajien työllistämispalvelut ja niiden ammattilaiset on siirretty kaupungille ns. työllistämisen kuntakokeilun myötä jo vuosi sitten.
Toivottavasti kyseessä on vahinko, joka korjataan heti. Jos taas kyse on siitä, ettei ”väliaikaisen suojelun” perusteella Suomeen tuleville ukrainalaisille haluta tarjota työllistämispalveluita, se on suuri virhe. Todennäköisesti suuri osa ukrainalaisista joutuu jäämään Suomeen vuosiksi. Joukossa on paljon nuorisoa ja parhaassa työiässä olevia naisia. Ei heitä pidä jumittaa lasten kanssa paikoilleen, vaan aktivoida töihin ja opintoihin – sekä heidän että meidän eduksi.
Kotikuntaoikeuksien osoittaminen selkeyttäisi myös lasten oikeutta varhaiskasvatukseen ja koulutukseen sekä sosiaali- ja terveyspalveluiden saamista.
Useat kunnat tekevät jo nyt tärkeää työtä hankkimalla majoituspaikkoja ukrainalaisille. Sitä vaikeuttaa toisenlaiseen tilanteeseen jämähtänyt säädös, jonka mukaan kunta voi järjestää majoitusta vain, jos sen alueelle perustetaan myös varsinainen vastaanottokeskus. Ukrainalaisten enemmistö ei tarvitse vastaanottokeskusta laitosmaisine oloineen ja vartijoineen, vaan kodinomaista majoitusta esimerkiksi kaupunkien ja yhteisöjen tuetuista vuokrataloyhtiöistä.
Muutaman vuoden jaksollakin syntyy aktiivisesti elettynä kontakteja, ammatteja ja tutkintoja. Nuorisoa kasvaa Suomessa aikuiseksi. Uusia perheitäkin syntyy. Kaikki eivät palaa Ukrainaan pitkään aikaan, vaan haluaisivat jäädä työskentelemään Suomeen. Meillähän on ikääntyvänä kansakuntana paheneva työvoimapula.
Ukrainalaisten auttaminen on päällimmäinen asiamme. Sekin toteutuu parhaiten, jos otamme tämän mahdollisuutena muuttaa Suomeen kotouttamisen koko kulttuuri toiseksi. Tavoitteena on turvallinen ja kansainvälinen Suomi yhtä aikaa.
