Täydennys Martti J. Kariin: Luonnonvarakirous suurvaltatrauman aisaparina

Tiedustelueversti Martti J. Karin nasevat esitelmät Venäjän toiminnan syistä ovat tosi suosittuja – syystäkin!

(ks. esimerkiksi täältä)

Olen pääosin samaa mieltä. Kari maalaa oikean kuvan Putinin hallinnon maailmankuvasta ja siitä, miten kaaokseksi ja ryöstöksi koettu 1990-luku ikään kuin rokotti venäläisten enemmistön liberaalin demokratian haluamista vastaan.

Venäjä-näkemystä syventävän debatin hengessä nostan tässä esiin seikkoja, joiden takia Karin pääasiallinen narratiivi ei ole aukoton. Venäjän kirousta voidaan pitkälti selittää myös talouden rakenteiden kautta.

Mytologisen johtaja-kultin perusteella Euroopankin olisi voinut tuomita kirotuksi

Kari ammentaa Venäjän tuhatvuotisesta tarinasta näkemyksen, että venäläiset ovat tottuneet yksinvaltaan ja kansakuntaan kollektiivisen uhrautuvan palvelun käsitteenä. Näin onkin. Samalla logiikalla olisi kuitenkin voinut hyvinkin tuomita demokratian Euroopassa mahdottomaksi, jos olisi kirjoittanut analyysiä 1800-luvun alkupuolella Ranskan vallankumouksen epäonnistuttua.

Mytologinen yksinvaltius, pysyvä aateluus sekä feodaalinen ylhäisö-alamaiset rakenne oli 1800-luvun alussa vallallaan suurimmassa osassa Eurooppaa. Varmaan osa silloisista kirjoittajista ajattelikin, että liberaali valtio onnistuu vain Yhdysvalloissa, jossa sitä rakennettiin edes jossain määrin vapaana 1000 vuotisista feodaaleista rakenteista.

Toisin kuitenkin kävi, läntisessä ja keskisessä Euroopassa. Yrittäjyyden ja kiinteästä omistuksesta vähemmän riippuvan jalostavan tuotannon kehittyminen oli toki kytköksissä kulttuuriin, mutta yhtä kaikki talouden rakenteen muuttuminen tuhosi mytologiseen harvainvaltaan ja muuttumattomiin omistussuhteisiin perustuneen feodaalisen yhteiskunnan. Aluksi työn ja pääoman tulonjaon räikeys jopa kärjistyi, mutta se opittiin kohtuullistamaan, minkä kehityksen kirkkaimpana kruununa elämme pohjoismaista hyvinvointiyhteiskuntaa.

Venäjällä feodaalisen eliitin ja maattomien väliin ei syntynyt merkittävää kolmatta voimaa. Ristiriita paisui vallankumoukseksi ja Neuvostoliiton synnyksi. Neuvostoliittokin teollistui, mutta eri tavalla kuin länsimaat. Siitä tuli luonnonvaratalous.

1. Luonnonvarakirous teki Gorbatsovin yrityksen mahdottomaksi

Luonnonvaroista puhutaan usein rikkautena, mutta taloustieteessä niihin liitetään enemmänkin kirous.

Luonnonvarakirous tuntuu Venäjällä ainakin kahdella tasolla. Ensinnäkin luonnonvarat ovat estäneet osaamisvetoisen kasvun ja kärjistäneet epävakauden pelkoa. Öljy- ja kaasutulojen voimakas kasvu 1970-luvun öljykriisin aikoihin peitti kalkkeutuvan reaalisosialismin ongelmia ja johti osaltaan brezneviläiseen pysähtyneisyyteen. Ei ollut pakko uudistua ajoissa. Kun öljyn hinta sitten romahti 1980-luvun mittaan, se kaatoi hapertuneen korttitalon. Neuvostoliitolla oli kansainvälistyvässä maailmassa poliittisia ongelmia, mutta se meni myös konkurssiin. Jos öljyn hinta olisi ollut 1970-luvun lopun tasolla, Neuvostoliitto olisi pysynyt pystyssä 5-10 vuotta pidempään.

Putinin ikäluokan mielissä öljyn hinnan romahtamisen vauhdittama konkurssi on Gorbatsovin, Jeltsinin ja länsimielisten liberaalien syytä. 1990-luvun kaaos on ensimmäinen avain liberaalin demokratian epäsuosion ymmärtämiseen, mutta kaaoksen taustalla oli pitkälti luonnonvarakirous.

2. Luonnonvarakirous pilasi Putinin uudistajien haaveen innovaatiovetoisesta kasvusta

Putinilla kävi harvinaisen hyvä tuuri, tavallaan. Hänen valtakautensa ensimmäinen vuosikymmen osui yksiin öljyn ja keskeisten luonnonvarojen ennen näkemättömän kallistumisen kanssa. Toinen avain Putinin suosion – ja liiallisenkin itsevarmuuden – ymmärtämiseen on se, että köyhyys todella puolittui ja keskituloisen venäläisen ostovoima todella moninkertaistui 2000-luvun ensimmäisellä vuosikymmenellä.

Luonnonvarakirous tekee kuitenkin työtään myös korkeiden hintojen aikana. Valtavan (ansiottoman) dollarivirran kiihdyttämä ruplan arvon, palkkojen ja kustannusten nousu esti jalostavan tuotannon vientikilpailukyvyn ja johti talouden yksipuolistumiseen entisestään: Venäjä vie raaka-aineita ja tuo hyödykkeitä.

Aikanaan puhuttiin paljon ”Krimin jälkeisestä talouskriisistä Venäjällä”. Korjasin aina, että ensin oli öljyn hinnan pudotus vuonna 2013 ja sitten Krimin haltuunotto vuonna 2014. Talouskriisi oli enemmän syy kuin seuraus. Väitän, että yksi syy Putinin kääntymiseen enemmän geopoliittisiin pyrintöihin ja asteittain epätoivoisempiin keinoihin on se, että hän pettyi talouteen.

Viimeistään Krimin haltuunoton alla Venäjän eliitissä oli selvää, ettei 2000-luvun ”kultainen vuosikymmen” ole toistettavissa. Venäjästä ei tule innovaatiovetoisen kasvun suurvaltaa, vaan se jää kiihtyvästi jälkeen ennen kaikkea Kiinasta mutta myös lännestä niin innovaatioissa, osaamisessa kuin elintasossakin. Suuruus oli haettava muualta. Suurvaltatrauma ja imperiumin kaipuu olivatkin valmiina ottamaan isomman osan ajattelun tilasta, kuten Martti J. Karikin hyvin niiden pitkää asemaa kuvaa.

3. Luonnonvarakirous pitää vallan keskitettynä

Se toinen luonnonvarakirouksen taso on yhteiskunnallinen. Jos valtaosa valuuttavirrasta ja valtion tuloista syntyy pienestä määrästä pistemäisiä raaka-ainelähteitä, se ajaa helposti oligarkiaan tai valtiokapitalismiin. Kumpikin syrjäyttää keskiluokkaistumisen ja marginalisoi omistajayrittäjyyden. Oligarkia tarkoittaa myös vaikutusvallan harvainvaltaa – sitä se oli myös ”demokratian kulta-aikana” 1990-luvulla. Putinin pysyvin narratiivi on ollut oligarkian kesyttäminen valtiokapitalismiksi.

Suurvaltatrauma ja luonnonvarakirous käsi veivät Venäjän sotaan käsi kädessä

Tunteilla on ratkaiseva vaikutus ihmisyhteisöjen tekoihin. Suuruuden menettämisen trauman laajuutta kuvaa erinomaisesti Svetlana Aleksijevitšin ”Neuvostoihmisen loppu” – ja myös Vladimir Putinin essee ”venäläisten ja ukrainalaisten historiallisesta yhteenkuulumisesta” (12.7.2021 kremlin.ru). Käsittelen venäläisten enemmistön ja erityisesti Putinin ikäluokalle tyypillisiä tuntoja Ukrainan ympärillä sekä taktista tilannetta kärjistymisen ajoituksessa tarkemmin tässä kirjoituksessani.

Tässä kirjoittamani huomiot eivät pyri kiistämään kulttuurisen jatkumon, ”Venäjän strategisen ajattelun” merkitystä Venäjän tähän pisteeseen ajautumisen taustalla. Samanaikaisesti kulttuuri elää vuorovaikutuksessa taloudellisten lainalaisuuksien ja kunkin valtion talousmaantieteellisten piirteiden kanssa. Luonnonvarakirous ei suinkaan ole ainoa taloustieteellisen Venäjä-analyysin tulos ja joudunkin tässä raapaisussa yksinkertaistamaan rajusti. Väitän kuitenkin, että suurvaltatrauma ja luonnonvarakirous johdattivat Putinin Ukrainan sotaan käsi kädessä.