Finnwatch unohtaa kehityksen ytimen

Finnwatch teilaa eilen julkistetussa raportissaan (http://finnwatch.org/images/pdf/Salkut_auki_Finnfund.pdf) jälleen kerran yksityisen sektorin rahoittamisen ja kehitysrahoittaja Finnfundin toiminnan. Raportin mukaan kehitysyhteistyöhön ei saisi laskea työtä, jonka tuloksena syntyy normaalia yritystoimintaa. Tästä olen jyrkästi eri mieltä.

Ghanan opetusministeri Matthew Opoku Prempehi korosti minulle tavatessamme eilen, että tuokaa yrityksiä ja niille riskirahoitusta, lahja-almuja ei niinkään kaivata. Viesti on ymmärrettävä, kun katsoo niitä maita, joissa köyhyys on vähentynyt.

Korealla, Vietnamilla ja Kambodzalla on kaikilla vaikea historia, mutta ne ovat päässeet nopean kasvun tielle. Miksi kasvumalli näyttää tarttuvan niin harvaan Saharan eteläpuoleisen Afrikan maahan? Mikrotasolla talousihmeessä on kyse työvoiman siirtymisestä heikkotuottoisesta maataloudesta kaupunkeihin. Aasian kasvumallissa suurin osa maalta muuttajista on siirtynyt teollisuuteen ja kansainvälisesti kaupattaviin palveluihin. Saharan eteläpuolella neljä viidestä kaupunkiin muuttajasta on päätynyt paikallisesti tarjottaviin palvelutehtäviin, joissa tuottavuus on murto-osa tehdasteollisuudesta.

Tuotanto ja kansainvälinen kauppa käynnistävät muutoksia, joita aaltopeltikioskissa myyminen ei synnytä. Esimerkiksi Bangladeshissa kutomoiden työssäkäyntialueilla on havaittu tyttöjen pysyvän koulussa loppuun saakka 50 prosenttia todennäköisemmin kuin muilla alueilla. Manufaktuuri antaa mahdollisuuksia naisten omille tuloille ja lisää kysyntää lukutaidolle.

Köyhien kehitysmaiden työolot ovat usein kurjia. Rehellisyyden nimessä emme voi olettaa, että ensimmäisten tehtaiden olot olisivat suomalaisella tasolla. Oleellista on se, että suomalaisten investointien avulla työolot kehittyvät parempaan suuntaan. Sääntöjen noudattamisen ja sopimisen kulttuuriin päästään nopeammin – kiitos myös kansalaisjärjestöille, jotka seuraavat erityisen tarkkaan kansainvälisten rahoittajien tukemia hankkeita.

Korkea nuorisotyöttömyys on Afrikan epätoivon keskiössä jo nyt. Seuraavien 10 vuoden aikana maanosan työmarkkinoille on tulossa 120 miljoonaa uutta työnhakijaa. Epätoivon ja siitä syntyvän pakotetun muuttoliikkeen ratkaisee pitkälti se, uskalletaanko alueen energiantuotantoon, infraan ja itse työpaikkoja synnyttäviin firmoihin sijoittaa riittävästi ja nopeasti. Korkeintaan 10 prosenttia uusista työpaikoista voi syntyä muualle kuin yksityiselle sektorille. Jos voimme Suomena madaltaa investointien kynnystä riskinjakorahoituksella, se osuu vuosisatamme kehityshaasteen ytimeen.

Kriittisen silmän läpivalaisu on sinänsä aina tarpeen niin kehitysyhteistyössä kuin kaikessa muussakin. Raportti nostaa esiin useita käytännön kysymyksiä, joita tulemme käymään Finnfundin kanssa läpi ensi vuoteen kohdistuvan omistajaohjauksen yhteydessä. Minusta voi myös kysyä, onko lihantuotannon rahoittaminen pitkällä aikavälillä oikein? Olemmehan hyvästä syystä luopuneet myös fossiileihin perustuvan energiantuotannon hankkeista. Äkkinäinen kielto voisi kuitenkin olla kohtuuton niitä köyhiä viljelijöitä kohtaan, jotka tarvitsevat rahoitusta pystyäkseen kilpailemaan tuontilihan kanssa – kun lihankulutus joka tapauksessa heidän kotimaassaan kasvaa.

Raportin raflaavimmat esimerkit koskevat väärinkäytöksiä ja pieleen menneitä hankkeita. Niitä paljastuu vuosittain melko tasaisesti kaikissa kehitysyhteistyön välineissämme: maakohtaisissa ohjelmissa, kansalaisjärjestöjen tuessa ja yksityisen sektorin sijoituksissa. Väärinkäytöksiin ja laiminlyönteihin pitää reagoida nopeasti. Tapauksia tulee kuitenkin olemaan niin kauan kuin emme keskitä kehitysyhteistyön kohdealuettamme Pohjoismaihin. Nollatoleranssi tarkoittaisi vetäytymistä köyhimmistä maista, joissa on väärinkäytöksiä mutta joihin apua pitäisi kaikkien mielestä nimenomaan keskittää.

Raportti syyttää paljosta rahastosijoitusten pelisääntöjä. Samalla Finnwatchin omakin suositus on maltillinen: ”Rahastosijoitusten mielekkyyttä kehitysyhteistyön instrumenttina tulee harkita vakavasti.”. On harkittukin. Keskustelin asiasta jo vuosi sitten Finnfundin hallintoneuvoston puheenjohtaja Erkki Tuomiojan ja toimitusjohtaja Jaakko Kangasniemen kanssa. Yhteinen käsityksemme on ollut, että totaalikielto olisi liian julma erityisesti sellaisia köyhimpien maiden hankemuotoja kohtaan, joihin on vaikea saada muita rahoittajia ilman rahastorakennetta. Yksin riskinottokykymme ei yleensä riitä hankkeen liikkeelle saamiseen.

Rahastojen kautta sijoittaminen on kuitenkin nykyään vain perusteltu poikkeus, ei pääsääntö. Finnfundin taseesta niissä on alle viidennes. Viime vuosina rahastoja hyödyntäviä tapauksia on hyväksytty vain muutamia.

Avoimuudessa ja vastuullisuusvalvonnassa on viime vuosina edetty paljon, mutta pidemmälle on syytä mennä. Finnfundin avoimuuspolitiikkaa päivitetään jälleen tänä syksynä. Katsomme minkälaisen askeleen voimme ottaa niin, että meille löytyy vielä kimppakavereita muista eurooppalaisista kehitysrahoittajista. Finnfund on tällä vuosikymmenellä työntänyt muuta rahoittajakenttää avoimempaan suuntaan. Onneksi avoimuuden ja vastuullisuuden periaatteissa on finanssikriisin jälkeen purjehdittu myötätuulessa. Silti emme voi Helsingistä yksin määrätä, miten avoimesti perinteisistä liike- tai pankkisalaisuuksista kerrotaan niissä hankkeissa, joita syntyy vain jos teemme niitä yhdessä muiden kanssa.

Kiitän Finnwatchia terävästä ja aktiivisesta roolista. Samalla peräänkuulutan viileyttä ja neutraalia kulmaa. Muuten ulkopuolinen saa harhaanjohtavan kuvan, vaikka raportin laatijoilla on varmasti oikeasti käsitys mittasuhteista. Jos kirjoittaa, että Sipilän hallitus ”…siirsi kehitysrahoituksen painopisteen järjestöjen rahoituksesta yksityisen sektorin rahoitukseen”, voisi olla paikallaan muistuttaa, että yksityisen sektorin osuus Suomen lahjarahoituksesta on vuonna 2017 kuitenkin vain 2 prosenttia eli 98 prosenttia kehitysbudjetista menee siihen muuhun. Sijoitusmuotoinen rahoitus ei taas ole millään muotoa pois järjestöiltä, maaohjelmilta tai YK-rahoitukseltamme, koska se ei niihin sovellu. Sijoitusmuotoisen leikkaaminen ei myöskään toisi euroakaan tilaa lahjamuotoiseen, koska vain jälkimmäinen lasketaan valtiontalouden menokehyksiin.

Aikasuhteet ovat myös tärkeitä. Finnfund on pitkäaikainen sijoittaja. Viime vuosikymmenen sijoitukset tuntuvat vielä tämän päivän salkussa, vaikka sellaisia päätöksiä ei enää tällä hallituskaudella olisi uusina kelpuutettu. Viimeisen vuoden aikana Finnfund on tehnyt uusia sijoituspäätöksiä lähes 200 miljoonalla eurolla. Yli puolet on ohjautunut ilmastorahoitukseen – pääosin aurinkovoimaan, tuulivoimaan, energiatehokkuuteen ja kestävään metsätalouteen. Yli 75 prosenttia uusista sijoituksista on ohjautunut alemman keskitulon tai sitä köyhempiin maihin.

Kehittämiselle ja kriittiselle keskustelulle on aina tarvetta. Samalla olen vakuuttunut, että Finnfundin viime vuosien suunta on oikea. Sen avulla tartumme kehityshaasteiden ytimiin: työpaikkoihin perustuvaan tulevaisuudenuskoon ja fossiilivapaaseen energiantuotantoon.