Unelmoin yksilöllisemmistä työajoista
Pääministeri Rinne on viime päivinä syyttänyt ”oikeiston ei, ei, ei” linjasta ilmeisesti kaikkia, jotka ovat osallistuneet keskusteluun työajan lyhentämisestä olematta estoitta samaa mieltä. Itse en ainakaan sano ”ei, ei, ei” – vaan, että varmasti moni meistä haluaa ja tulee lyhentämään työaikaansa, jos tuottavuus työtehtävässämme kasvaa, mutta yleinen työajan pätkiminen kolmikantakäskyllä olisi sekä vanhanaikaisen kollektivistinen, että erittäin haasteellinen – ei siksi etteikö tuottavuus taas varmaan pian kasvaisi vaan siksi, että työikäisten osuus Suomen väestöstä laskee toisin kuin 1900-luvulla, jolloin työtä tekevien osuus väestöstä nousi. Uskon, että moni meistä unelmoi yksilöllisemmästä ja elämäntilanteen mukaan vähän paremmin joustavasta työajasta. Ensimmäisenä kannattaisi edistää osa-aikatyön normalisoitumista Ruotsin tapaan.
SDP:n vpj Sanna Marin todella nostatti laajan keskustelun unelmoimalla lyhyemmästä työviikosta. Hyvä niin. Tämä on tärkeä keskustelu, koska aihe hämmentää monia. Toisaalta puhutaan, että koneet tekevät kohta puolet nykyisistä töistämme, ja toisaalta että työntekoa pitäisi lisätä. Kuulostaa ristiriitaiselta, mutta itse asiassa molemmat ilmiöt ovat totta samaan aikaan.
Tämän selittää muutama lähtökohta. Ensinnäkin hoivatyö perustuu jatkossakin enemmän ihmistyöhön kuin muut elinkeinot, joissa tekoäly voi korvata ihmisiä enemmän. Toiseksi emme tule sallimaan, että tuottavuuden nousu teollisuudessa leventäisi hoivatyön palkkakuoppaa. Eli hoivatyön palkat ja kustannukset tulevat nousemaan lähes samaa tahtia kuin teollisuuden, vaikka teollisuudessa tekoäly korvaisi ihmisiä ja nostaisi jäljellä olevien tuottavuutta nopeammin. Tästä johtuu, että tekoälyn yleistyminen ei poista ongelmaa siitä tilanteesta, että hoivatyön tarve kasvaa runsaasti samalla, kun työikäisten määrä Suomessa laskee. Mitä suurempi osa työvoimasta on sidottu julkisesti rahoitettuun hoivatyöhön, sitä enemmän veroja joudutaan nostamaan. Siksi työllisyyttä tarvitaan lisää, jotta verotusta ei jouduta kiristämään tilanteessa, jossa työikäisten määrä vähenee ja hoivan tarve kasvaa.
Kokoomuksen maailmankuvassa yksilö ei ole kuitenkaan muurahainen keossa, vaan yksilön vapaus ja onnellisuus on tavoite itsessään. Vapauden vaalija kääntyy katsomaan, miten voitaisiin antaa mahdollisimman paljon tilaa yksilöllisille valinnoille. Kollektiivinen ratkaisu kaikkien työajan lyhentämisestä kolmikantaisella mahtikäskyllä olisi useimmilla työpaikoilla joka tapauksessa vanhanaikainen ratkaisu.
Jos haluaa valita enemmän vapaa-aikaa ja vähemmän työtä sekä palkkaa, sen pitäisi olla mahdollista. Esimerkiksi Ruotsissa osa-aikatyö on yleisempää. Se auttaa monia lapsiperheitä pysymään sekä järjissään että työpaikan kehityksessä kiinni pahimpinakin ruuhkavuosina.
Ranskassa kokeiltiin kollektiivista ratkaisua: työviikkoa lyhennettiin kaikilla 35 tuntiin vuosituhannen vaihteessa. Pian havaittiin, ettei yhden koon vaate sopinut kaikille – työttömyys ei laskenut, mutta kilpailukyky heikkeni. Ranska on asteittain pakittanut sallimalla poikkeuksia ja joustoja, jotka ovat nostaneet työajan lähelle eurooppalaista tasoa. Mikään muu Euroopan maa ei ole seurannut Ranskan esimerkkiä.
Lainsäädännön ja sopimusten pitää tukea mahdollisuutta sopia lyhyemmästä työviikosta. Toisaalta jos valitsee sen, että ponnistelee osaamisensa eteen tai painaa pitkää päivää, on oikein, että saa pääosin itselleen palkan ahkeruudestaan. Usko omaan työhön ja yrittämiseen on ollut voima, jolla Suomi on sadassa vuodessa noussut köyhyydestä maailman terävään kärkeen.
Viime vuosisadalla tuottavuus sekä työikäisten määrä ja osuus kasvoivat Suomessa ennätystahtia. Työajan asteittainen lyhentäminen oli luonnollinen valinta, johon käytettiin osa tuotantokyvyn nopeasta kasvusta. Juuri nyt valtio pikemminkin vääristää valintaa työn ja vapaa-ajan välillä verottamalla jo keskituloisen kohdalla puolet mahdollisesti tarjoutuvista lisäansioista pois.
Jos siis valitsee vapaa-aikaa lyhentämällä työaikaa, sen saa kokonaan itselleen – kuten pitääkin – mutta jos päinvastoin ahkeroi lisätienestejä, verottaja nappaa puolet pois.
Korkea palkkaverotus nakertaa vapauden ja ahkeruuden perustaa. On väärin, että keskituloisen suomalaisen palkkavero on lähes viisi prosenttia korkeampi kuin Ruotsissa. Hieman yli 40 000 euron vuosituloilla suomalaisella jää noin 2000 euroa vähemmän käteen kuin ruotsalaisella. Ensi vuonna keskituloisten verotus on edelleen kiristymässä, ellei hallitus kompensoi veronkevennyksillä työntekijöiden vakuutusmaksujen nousua.
Palkan käteen jäävää osaa pitäisi päinvastoin kaikissa tuloluokissa kasvattaa – maltilla ja vastuullisesti, mutta vuosi vuodelta. Tämä oli Kokoomuksen reunaehto Rinteen hallitustunnusteluissa – ja valitettavasti myös keskeinen syy, miksi meitä ei haluttu hallitusneuvotteluihin. Puolustimme palkansaajan oikeutta oman työnsä hedelmiin, mutta tämä ei Rinteen SDP:lle käynyt.
Kai Mykkänen
Kokoomuksen eduskuntaryhmän puheenjohtaja
